Sitä en muista tarkkaan, mikä minut sai pudottamaan raskauskiloja tammikuussa 2018 tyttäreni ollessa reilun vuoden ikäinen, mutta tuoreessa muistissa on viimeiset kolme vuotta, jotka vietin sairastaen anoreksiaa pienen lapsen äitinä.
Silloin oli tammikuu, jolloin yleensä vaikutteille alttiit ihmiset muutenkin tekevät uudenvuodenlupauksia yleensä dieetteihin ja viiden kilon painonpudotukseen liittyen. Syödään terveellisemmin, aloitetaan uusi liikuntaharrastus ja jätetään sokeri vähemmälle. Kuulostaako tutulta?
Minä olin jo pidempään tuntenut oloni omassa kehossani jotenkin epämukavaksi. Siihen päälle lapsiarki, opiskelustressi ja laihdutuskulttuuri, niin en ihmettele yhtään, miten minulle puhkesi uudestaan syömishäiriö.
Aloitin salilla käymisen perinteisesti tavaten personal traineria. Hän teki minulle kehonkoostumusmittauksen, jonka mukaan mulla oli korkeampi rasvaprosentti kuin suositeltu sen ikäisille naisille. Se oli ainoa asia, jota tuijotin pitkään InBody-mittauksen tuloksista.
Valmentaja ei kehottanut laihduttamaan, eikä se ollutkaan minun tarkoitus kuntokuurillani. Olin reilusti normaalipainoinen. Tarkoitukseni oli kohentaa kuntoa ja saada vähän lihasta – kuten varmaan monella muullakin suomalaisella siihen aikaan vuodesta.
Tilasin kuitenkin jostain syystä itselleni vaa’an. Alitajuisesti mietin, että olisi kivaa extraa, jos raskauskilot tippuisivat kuntokuurin aikana. Olin kuullut ja lukenut, että yleensä raskauskilot jäävät synnärille, mutta minulla niin ei käynyt.
Alkuun söin hyvin ja riittävästi, ja kävin salilla sen verran minkä lapsiarjelta ehdin. Painoni nähtyäni ajattelin, että se tippuu hieman liikuntaharrastuksen myötä, jos on tippuakseen.
Aika pian kuntokuuriini alkoi tulla vivahteita häiriintyneestä syömiskäyttäytymisestä: aloin ravata vaa’alla joka päivä monta kertaa, jätin poissa kokonaisia aterioita ja aloin olla pakkomielteinen putoavan painon suhteen.
Paino alkoikin tippua todella nopealla tahdilla; nelinkertaisen määrän siihen verrattuna, mitä suositellaan sopivaksi laihtumistahdiksi. Painon putoaminen ei kuitenkaan tuonut sellaista onnistumisentunnetta mitä dieetillä odottaisi tulevan. En myöskään pystynyt enää lopettamaan laihduttamista. Halusin koko ajan pienempiä lukuja ja uusia painotavoitteita.
Syömisestä tuli myös nopeaa erittäin hankalaa. Söin vain tiettyjä ruokia ja loput olivat kiellettyjen ruokien listalla. Lopulta hyvin pitkien ja rankkojen kuukausien jälkeen päädyin hoitoon. Tapasin lääkäriä, ravitsemusterapeuttia ja muita alan ammattilaisia.
Olin tuolloin jo laihtunut selkeään alipainoon. Kaikki syömishäiriöön sairastuvat eivät kuitenkaan laihdu ollenkaan ja ovat normaalipainoisia tai ylipainoisia. Syömishäiriö ei siis katso kokoa.
Äitiyden myötä tunsin syömishäiriöön sairastumisen tosi häpeällisenä, vaikka sairautta esiintyy kaikenikäisillä ja missä elämäntilanteessa tahansa. En osannut arvata tai olettaa, että viaton kuntokuurini johtaisi siihen. Nykyään olen kuitenkin hyväksynyt sen, että kuka vain voi sairastua mielenterveydenhäiriöihin, eivätkä äidit tai isät ole niille immuuneja.
Minulle on todella tärkeää, millaista esimerkkiä näytän lapselleni syömisestä, ruoasta ja liikunnasta. Vihaan dieettikulttuuria ja varsinkin uudenvuoden jälkeen korvista tulee ulos kaikki median syöttämät laihdutusjutut. Yritän suojata lastani sairastumiselta, johon hänellä on korkea geneettinen alttius.
Teksti Eeva
Artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran 12.1.2021.
