Tyttäremme syntyi elokuussa 2019. Nyt voin todeta, että ensimmäiset vuodet äitinä on ollut varsin opettavaisia. Olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä ja oppinut valtavan määrän uusia, jopa hieman hämmentäviäkin asioita, kuten lahjusrusinoiden merkityksen.
En esimerkiksi ennen tiennyt, miten monivaiheista pienen ihmisen sananmuodostus on. En ole ymmärtänyt, että krh-äänne voi tarkoittaa yhtäaikaa kenkää, kakkaa, kurkkua ja koiraa. Kun lapsi osoittaa huoneen nurkkaan ja huutaa krh, mielessä välähtää ainoastaan että pliis, anna sen olla kurkku. Elekielestä päätelleen mikä tahansa äänne voi olla myös sekä toteamus, kysymys että käsky, usein myös yhtä aikaa.
En myöskään ole ennen tullut ajatelleeksi, kuinka poikkeuksellisen lahjakas oma lapsi voi olla. Kaikkien muiden lasten piirrokset ovat aina hirmuisia tuhruja, mutta miten oma taapero osaa heti ensimmäisellä piirrustuskerralla piirtää hain! Jumalauta hain! En edes usko että hän on edes koskaan nähnyt haita, ja silti! Harvinaista lahjakkuutta. Minne tästä kannattaa ilmoittaa??
Pikkuhiljaa alkaa myös valjeta, kuinka turhaa on tehdä minkäänlaisia periaatepäätöksiä lastenkasvatuksessa etukäteen. Esimerkiksi minulla on ollut aina ajatus, että meidän muksu muuten nukkuu yöt omassa sängyssä ja aikuiset omassa. Kyllä, sitä mieltä saa olla niin kauan kunnes lapsi vaan päättää toisin. Motivaatio pyrkiä johdonmukaiseen kasvatustyöhön öisin on pienempi kuin motivaatio nukkumiseen. Raivohuudolla on nyt toistaiseksi saanut öisin mitä haluaa (siis lapsi), tätä kokeillaan korjata unikoululla heti kun jaksaminen riittää. Tai sitten vaan ostetaan alennusmyynneistä isompi sänky.
En myöskään uskonut, että sortuisin käyttämään lahjontaa jo vuoden ikäiselle taaperolle. Tänään päästin suustani ensimmäistä kertaa tuolillaan keikkuvalle taaperolle, että istu niin saat rusinan. Ja mitä ihmettä. Hän istui. Ei siinä sitten auttanut muu kun antaa lahjusrusina ja toivoa että istumaan suostutaan enää koskaan muuten kun rusinoiden avulla. Ja että meillä on aina rusinoita kaapissa.
En ole mitenkään voinut ymmärtää, miten paljon niin pieni ihminen voi syödä. En kertakaikkiaan pysty ymmärtämään minne se kaikki ruoka menee. Okei, no osa menee pöydälle, syöttötuolille, lattialle, vaatteille ja äidin hiuksille, mutta hämmästyttävän paljon ruokaa sujahtaa myös suuhun. Ilmeinen selitys olisi, että ontot jalat, mutta eihän tuollaiset rimpulat pierukepit kyllä tuota määrää vedä. Meidän suvun naisilla on ollut tapana sanoa että söisi suu, vetäis vatsa vaan ei kanna hennot sääret. Ymmärrän.
Näiden viiden asian lisäksi en ole ollenkaan ymmärtänyt, että lapsen myötä aika vaan yksinkertaisesti katoaa jonnekin. Millä ajalla esimerkiksi kirjoitan näitä sekavia ajatuksia ylös, että niihin voisi sitten myöhemmin palata ja naureskella, että olipas silloin aika hassua kun ei nukuttu öitä. Nähtävästi paras aika on nyt, klo 02.03, kun taapero nukkuu sängyssä poikittain, ja itse en uskalla nukahtaa näin reunalla etten vain putoa sängystä. Tätä lienee ruuhkavuosien yövuoro. Samassa vuorossa tehdään myös kauppalista, nettishoppailut ja Daisy-kirjaukset, tai uusien ihmeellisten asioiden opettelu googlen avulla, jotta heti huomenna voin olla taas hieman viisaampi vanhempi.
1 kommentti