Pääseekö teidän äiti ulos?

Pääseekö teidän äiti ulos?

Raskausaikana olin todella yksinäinen. Lasteni tuleva isä oli yökerhossa töissä, teki musiikkia tai kävi viihteellä. Otti kaiken irti “viimeisistä” vapauden hetkistä. Itse olin päivätöissä. Näin tulevaa Aviomiestäni usein vain aamuisin, kun hän nukkui ja itse heräsin töihin. Kotiin päästyäni hän oli jo lähtenyt omiin töihinsä.  

Yritin liittyä eri vauvapalstojen ryhmiin. Heinäkuiset 2008 ja mitä noita nyt on. Yritin verkostoitua. Löytää kaltaisiani. Jotenkin se maailma tuntui kuitenkin kovin vieraalta. Silmät pyöreinä seurasin keskustelua raskauspahoinvoinnista, vaunuvertailuista ja vaatehankinnoista sekä puolisoista, jotka lähtivät vaikka keskellä yötä ostamaan jäätelöä. Itse en aina edes tiennyt, missä lasteni tuleva isä oli. En minä sellaisesta uskaltanut kertoa, edes anonyymisti. 

Ensimmäiset kuukaudet vauvojen synnyttyä olivat vaikeita. Ihan kuin joku olisi lyönyt nyrkillä naamaan. Kaikki, mitä olin etukäteen opiskellut ihmislapsista, unohtui tai osoittautui virheelliseksi. Hormonit, valvominen ja alkushokki väsyttivät. Vartalo tuntui vieraalta. Aluksi meillä kävi paljon vieraita ihmettelemässä vauvoja. Minä olin niin väsynyt, että vetäydyin joka kerta makuuhuoneeseen.  

Lasten isä vaihtoi työt yökerhossa päivätöihin. Minä vietin päivät kotona. Poikamme puklasi ihan koko ajan. Ja söi. Ja puklasi. Tyttärelle ei kelvannut mikään. Hän vain huusi. Väsyneenä vain tuijotin häntä ja kiroilin. Ole nyt saatana edes hetki hiljaa. Ensimmäiset kuusi kuukautta olin valmis perumaan koko homman. Tekemään reklamaation ja palauttamaan nuo kaksi omituista otusta takaisin synnytyslaitokselle.  Ei minusta vain ole tähän. 

Vierekkäin itkimme kaikki kolme sohvalla, minä ja vauvat. Vauvojen syytä itkuun en tiennyt, omani tiesin. Olin väsynyt. Yksinäinen. Pettynyt. Ei se äitiys ollutkaan sellaista, minkälaiseksi sen olin etukäteen kuvitellut. Äitikerhoja. Kahvittelua. Yhdessäoloa. Se oli loputonta valvomista ja vaippojen vaihtoa. Vaikka asuimme pääkaupunkiseudulla, ei kotoa poistuminen ollut helppoa. Julkisiin ei useinkaan päässyt, sillä tuplavaunujen kanssa ei aina bussiin mahtunut. Hetken aikaa koitin käydä muskarissa, mutta koitapa leikkiä ja tanssia kahden vauvan kanssa, joista kumpikaan ei osaa kävellä.  

Arvaa mitä, me selvisimme kuitenkin. Alkujärkytyksen jälkeen aloin intohimoisesti opiskella lapsiani. En lukenut netistä käyttöohjeita, vaan tein havaintoja oikeasta elämästä. Annoin minulle ja vauvoille luvan tutustua toisiimme. Elämä oli helpompaa, kun rytmitin sen. Klo 7:00 herätys. Aamupala. Klo 9:00 vauvat nukkuvat hetken. Syö itse, käy suihkussa. Klo 11.00 lounasta. Yritä itsekin syödä, mieluiten jotain muuta kuin keksipaketti. Klo 14:00 vauvat vaunuihin ja lenkille. Klo 16.00 Lasten isä tulee kotiin. Selvisin ihan yksin tästäkin päivästä.  

Lasten isä ja nykyinen aviomieheni oli se, joka hälytti minulle apua yksinäisyyteen. Hän soitti ystävänsä puolisolle, joka tuli avuksi vauvojen kanssa. Mutta kaikista eniten avuksi itseni kanssa. Iloisen itäsuomalaisella ja hulluttelevalla luonteellaan hän veti minut ylös suosta. Vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin hän on minulle todella tärkeä ystävä. Ystäviä löytyi myös odottamattomista paikoista. Yhden kanssa tutustuin huuto.netin kautta ja vaikka enää emme ole kuin satunnaisesti yhteydessä, varsinkin vauva-aikana hänen seuransa merkitsi paljon.  

En minä vieläkään ole mikään verkostoituja enkä omista laajaa ystäväpiiriä.  Äitiys on kuitenkin antanut minulle aimo annoksen itsevarmuutta ja taistelutahtoa. Hemmetti sentään, selvisin kahdesta samanikäisestä vauvasta. Selviän mistä vain. 

Karoliina

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.