Pitääkö kasvattaminen ottaa niin vakavasti? – “Pientä pilkettä silmäkulmaan, siitähän kaikki on saanut alkunsakin”

15.1.2021

Ruuhkavuodet ovat hektistä aikaa, mutta se on myös iloa, hymyä, naurua ja ennen kaikkea lasten onnistumisia. Lapsuus on leikkiä, oppimista ja olkaamme ylpeitä niistä pienten onnistumisista, jotka ovat meille aikuisille, vanhemmille hyvinkin pieniä muinoin opittuja asioista. Mutta se tunne, kun lapsi ottaa ensiaskeleet, tai sanoo ensimmäisen kerran ”äiti” tai “isi”, ne antavat ikuisen muistojen leiman sydämiin.

Riemu ja ilo ovat eliksiiriä.

Innovaatioita ja itsestään oppiminen voi luoda aikuisellekin uuden identiteetin. Itse kun olen kaikessa pelottomuudessani pelleilyt alla olevat asiat ja samalla kumppanistani automaattisen facepalm-koneen, voinen kuitenkin ilmoittaa ottavani vanhemmuuden tosissani, mutta en aio kasvattaa liian vakavasti ketään. Voihan pelkkä ”pöllöily” vaikuttaa auktoriteetin uskottavuuteen, mutta otan riskin. Ja lapset huomaa kyllä ilmeistä, äänensävystä ja sanomasta, kun on kyse vanhemmasta, eikä ba dum tss-isästä, tai hassun hauskoista faija-vitseistä.

Tässä taloudellisesti kannattavien innovaatioiden lyhyt lista

vaippa mukitelineenä sohvalla
pa.-ritarin temppurata
sanaleikit
näyttää esimerkillisesti mitä EI SAISI tehdä ruokapöydässä, eikä aina muutenkaan..
ihme-wonder-ämbölivöbööl-keksintölaitteen piirtämisellä selkään, eli nukkumiseen asti
piirtämiskilpailu

Vanhemmuus on nostanut minusta esiin myös uusia kykyjä

laulan vaikka ääneni kuulostaa petolinnulta
meikkimaskottina vaikka näytänkin petolinnun..
kyky heittäytyä leikkeihin ja peleihin (pitää vetää vaan vähän överiksi)

Vanhemmuus pitää toki ottaa tosissaan, mutta ei aina tarvitse olla niin vakava. Pientä pilkettä silmäkulmaan, siitähän kaikki on saanut alkunsakin.

Moni vanhempi voi kysyä itseltään, että millaisen lapsen haluaa kasvattaa. Itse toivon suoraselkäisiä, rehellisiä, luotettavia ja ripaus sitä pilkettä. On hyvä pystyä ja osata nauraa myös itselleen, muinakin hetkinä kuin omille vitseille (muistutin lähinnä itseäni).

Ai niin, sanovat armeijan kasvattavan pojista miehiä. Katsoin joku päivä itseäni peilistä. Näin tummat silmänaluset kasvoillani muutaman tunnin yönien vuoksi, vaatteet olivat sotkuiset soseesta, puurosta, kuolasta, räästä, omastakin suttaamisesta ja tiettyä kurinalaisuutta ja kärsivällisyyttä tarvitaan joka hetki. Vähän niin kuin ”silloin kun minä olin armeijassa” istuttiin metsässä puun juurella muurahaisten ja hämähäkkien kiivetessä mutaisia vaatteita ja leirien tunnin yöunilla hermot olivat kireällä, mutta yhtä kaikki, sillä kyllä isyys teki minusta miehen, eikä ne taakse poistumiset, eikä kutittavat hyönteiset. Armeijassa huusivat, koska kakan piti valua hierarkiassa alaspäin, se on siellä luonnonlaki. Kotonakin pitää komentaa välillä, mutta se on välittämistä ja huuto taas on merkki edelleen kakan valumisesta.

Ruuhkavuodet ja elämä lasten kanssa on toisinaan aikamoista joukkojen hallintaa. Meillä parhaiten toimii kun yhdessä