Lapsilukumme on täynnä. Ehkä.

Lapsilukumme on täynnä. Ehkä.
Kuva: Kaisa Savolainen / Lempi Photography

Teksti Petra

Perheet joutuvat usein selittelemään, miksi heillä on niin monta lasta, kuin heillä on. Lapsiluku myös mietityttää monia perheitä ja saattaa aiheuttaa puolisoidenkin kesken erimielisyyksiä. Siinä missä toisille lasten lukumäärä on itsestäänselvyys ennen ensimmäisenkään syntymää, miettii toinen vuosia pohtiessaan sopivaa määrää.

En koskaan mitenkään erityisemmin hinkunut äidiksi, tai nähnyt ennalta itseäni perheenäitinä. Alle 20-vuotiaana olin ennemminkin vakaasti sitä mieltä, että en hanki lapsia lainkaan. Erinäisten sattumusten summana olen kuitenkin nyt kahden lapsen äiti ja varsin onnellinen tilanteeseeni. Perheemme lapsiluku on mietityttänyt matkan varrella useampaan kertaan ja viime aikoina olemme pohtineet sitä mieheni kanssa usein.

Lapsemme ovat 5- ja 3-vuotiaita. He ovat vielä ihan pieniä, mutta toisaalta monellakin mittarilla ajateltuna jo ”isoja”. He eivät ole vauvoja eivätkä taaperoita, jotka tarvitsisivat apuani ihan jokaisessa asiassa. Esimerkiksi kengät menevät useimmiten oikeisiin jalkoihin. Ystäväpiirissäni on pienten vauvojen äitejä ja kun he kertovat esimerkiksi yöimetyksistä, kapalopusseista, sormiruokailuista tai jostain muusta ihan selkeästi pikkuvauva-aikaan liittyvästä asiasta, minulla on epätodellinen olo. Olivatko meidänkin lapset joskus vauvoja? Missä välissä he kasvoivat? Tuntuu, että lastemme vauva-ajasta on vähintään vuosikymmen ja jotakin vain tapahtui tässä välissä. Pienen vauvan kanssa pää täyttyi kaikesta vauvamaisesta ja elämä pyöri varsin pienellä kehällä. Vauva-aika on ihanaa ja kallisarvoista, mutta jotenkin kovin suppeaa. Nyt ajattelen usein, että onneksi meidän lapsemme ovat jo niin isoja! En joudu öisin heräämään kenenkään ruuantarpeen takia, tunkemaan ketään yötä vasten tiukkaan kapaloon, jottei huitoisi käsillään itseään hereille tai siivoamaan kuivahtanutta avokadoa lattialta pienen sormiruokailijan jäljiltä. Pyyhkivät ahterinsakin itse!

Olen itse kasvanut ympäristössä, jossa kolme lasta oli vakio. Oli jotenkin erikoista, jos perheessä olikin vain kaksi, saatikka yksi lapsi. Siksi ajattelin pitkään, että totta kai meillekin tulee kolme lasta. Olen kuitenkin nyt päässyt mukavasti oman ajan makuun ja hoitovapaa-ajatkin ovat jo takana päin. Vietin lasten kanssa yhteen menoon 5 vuotta kotona ja sen loppuessa olin helpottunut. Aikansa kutakin ja innolla kohti uusia haasteita. Kotivuosien päätteeksi lähdin opiskelemaan ja vaihdoin lennossa alaa ääripäästä toiseen. Olen päässyt siis säännöllisesti pois kotoa päivän ajaksi miettimään ihan vain itseäni ja keskittymään ihan vain omiin juttuihini ja se on niin ihanaa, etten tiedä osaisinko enää palata takaisin siihen kotona olemisen pieneen kehään.

Pitkään halusin kolmatta lasta. Enkä ole ihan 100% varma vieläkään, ettenkö sitä yhä haluaisi. Mutta samalla tuntuu myös päivä päivältä vahvemmin siltä, että perheemme lapsiluku on kaksi. Mieheni on ollut sitä mieltä vahvasti jo kauan. Kuulemma hän ei aio ajaa millään bussilla, mihin kaikki ne “sadat muksut” mahtuisivat. Kaksi on kätevä, yksi molempaan kainaloon ja menoksi! Mieheni mielenterveys ei ehkä sitäpaitsi kestäisi enää yhtäkään pientä varasta, joka syö jääkaapista kaikki meetwurstit, ennenkuin hän ehti pakettia edes näkemään.

Mitä isommiksi lapsemme kasvavat, sitä kauemmaksi lipuu ajatus kolmannesta lapsesta. Todennäköisemmin olisimme yrittäneet kolmatta, jos olisimme heränneet tilanteeseen aikaisemmin. Rykäisseet sen kolmosen niin sanotusti samaan konkurssiin, mutta nyt kun elämä helpottuu päivä päivältä, ajatus tuntuu epätodennäköisemmältä. Olen myös äärimmäisen tietoinen siitä, kuinka lapsia ei todellakaan hankita, vaan niitä saadaan. Olen varsin läheltä seurannut lapsettomuuden tuskaa, enkä pidä omianikaan itsestäänselvyytenä, vaikka tunnun olevan sitä ihmistyyppiä, joka paukahtaa paksuksi lempeästä katseesta ja lämpimästä saunanlauteesta.

Lapsiluvusta uteleminen on muuten todella raivostuttavaa. Esikoisen nimiäisissä joka toinen sukulainen mairealla hymyllä varustettuna kyseli, että koskas toinen tehdään ja että kai sille nyt sisarus tehdään?! Lapsiluku on henkilökohtainen asia, josta ei pidä mennä utelemaan, ellei joku itse aloita siitä keskustelemista. Se on aiheena monelle kipeä ja arka, eikä siitä monikaan halua keskustella kepeästi ohimennen puolituttujen kanssa. Malta siis mielesi, äläkä utele kenenkään tarkkoja lisääntymissuunnitelmia tai -toiveita. Lapsiluku on asia, joita esimerkiksi yhden lapsen vanhemmat joutuvat perustelemaan muille tarpeettoman usein.

En siis vielä ihan varmaksi tiedä lopullista lapsilukuamme. Lapsia tulee lisää tai ei tule yhden yhtä enää. Ja molemmin on hyvä.

Petra

Kuka? Petra, 29 vuotta. Kokoonpano? Aviomies, 5-vuotias poika ja 3-vuotias tytär. Missä? Maalla, vanhaa rintamamiestaloa rempaten. Mitä? Sairaanhoitajaopiskeluja, lapsen nepsyhaasteita, loputonta metatyötä, mustaa huumoria ja pohjaton pyykkikori. Tätä et tiennyt: Intoilee hämmentävän paljon kesäkukista ja pakottaa miehensä päivittäisille puutarhakatselmuksille.