Syöksystä koppi – Nopeakin synnytys voi olla henkisesti raskas

Kuva: Janko Ferlič

En olisi ikinä voinut mennä synnyttämään lukematta ensin kymmeniä synnytystarinoita ja katsomatta lukuisia synnytysvideoita: pänttäsin synnykseen kuin tenttiin. Etsin tietoa siitä, mikä voi mennä pieleen ja siitä, miten voin itse vaikuttaa synnytyksen kulkuun. Tiedän, että monen mielestä tieto lisää tuskaa, mutta minä halusin tietää KAIKEN.

Kolmanteen synnytykseeni valmistauduin kuunnellen hypnosynnytysnauhotetta. Hypnoosi kuulosti huuhaalta, mutta keskityin enemmänkin hengitykseen ja faktoihin siitä, miten rentoutuneena oksitosiini virtaa ja synnytys etenee nopeammin.

Keskimmäinen lapsistamme syntyi vauhdilla. Nauroimme ja vitsailimme kätilön kanssa ja vointini oli vallan mainio. Patistin mieheni hakemaan autoon unohtuneen sairaalakassin. Hän ei olisi millään halunnut mennä. Vakuutin voivani hyvin, koska oloni oli sama kuin minä tahansa keskiviikkopäivänä klo 14:10. ”No mene nyt hyvä ihminen, tässä kuule kestää”, vakuuttelin. Kun hän palasi 20 minuuttia myöhemmin, odotin häntä vauva sylissäni.

Kolmas syntyi vielä nopeammin. Alle tunti säännöllisten supistusten alkamisesta hän oli maailmassa. Sanoin tarkkailuhuoneessa kätilölle, että ”nyt se syntyy”. ”Vielä tässä menee hetki”, hän vastasi. Ei muuten mene, ajattelin, ja pulautin pojan sängylle. Hämmentynyt kätilö nosti vauvan syliinsä. Shokissa tuijotimme mieheni kanssa vauvaa. Olin harjoitellut hengittelyä ja rentoutumista äänitteen kanssa kuukausia. Papá ei kerennyt edes avata sovellusta.

Tiedän, että nopea synnytys on monelle yhtä kuin onnistunut synnytys. Minun synnytykseni ovat olleet aivan mahtavia kokemuksia ja olen ikuisesti kiitollinen siitä, että kaikki meni niin luontevasti. Vitsailen aina, että synnytys oli elämäni kivuliain vartti.

Nopea ja onnistunutkin synnytys voi silti olla traumaattinen kokemus vanhemmille. Keskimmäisen syntymästä koin pitkään todella huonoa omatuntoa. Olin patistanut mieheni hakemaan sitä hiton kassia. Mitä minä sillä kassilla muka edes tein? Kolmannen kohdalla mieheni ei hievahtanutkaan viereltäni. Hyvä niin; kokemus oli molemmille varsin järisyttävä.

On totta, että nopan synnytyksen jälkeen oloni oli fyysisesti normaali hyvin nopeasti. Tukkakin oli synnytyksen jälkeen parempi kuin normipäivänä. Synnytykset ovat silti jääneet pyörimään päähäni pitkäksi aikaa. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että pää ei pysynyt perässä ja oli vaikeaa ymmärtää, että vauva olikin jo syntynyt.

Että missä välissä tässä jotain kirjaa luetaan tai katsellaan sarjoja? Tai entäs ne torkut supistusten välissä, mistä olen lukenus? Eikö ihmiset virkkaa jotain vaunupeittoja ja entäs ne eväät? (Eväät söin kyllä itse synnytyksen jälkeen, vitsi vitsinä. Synnytykseni oli ehkä lyhyt, mutta kova nälkä siinä tuli.)

Tunsin, etten ollut oikeutettu tuntemaan, että synnytys oli jotenkin järkyttävä, koska se oli niin nopeasti ohi. Olin kuullut ja lukenut paljon kauhutarinoita vuorokausia kestävistä synnytyksistä, tunteja kestävistä ponnistusyrityksistä, katkenneista verisuonista silmässä, imukupeista ja vilahtelevista veitsistä. Loppujen lopuksi synnytys olikin nopeampi toimitus kuin vessassa käynti.

Se järkytys ja shokki kesti kuitenkin viikkoja. Pyörittelin tapahtumia päässäni ja huomasin jossittelevani paljon.

”Jos lääkäri olisi käännyttänyt meidät kotiin, olisi vauva syntynyt matkalla.”

”Jos hän olisi syntynyt matkalla, ei kukaan olisi ollut imemässä lapsivettä pois keuhkoista tai pistämässä reiteeni piikkiä verenvuotoa tyrehdyttämään.”

Mitä olisi voinut sattua?

Jälkeenpäin ajateltuna olisin kuitenkin selvästi kaivannut asiasta keskustelua. Että joku olisi sanonut, että on ihan normaalia tuntea järkytystä, vaikka kaikki menikin hyvin.

Nuori kätilö taisi itsekin hieman hämmästyä tilannetta, koska kysyi viisi minuuttia synnytyksen jälkeen, aiommeko tehdä vielä lisää lapsia. En ehkä uskalla. Voi olla, että se neljäs syntyisi aivastamalla.

Tilaa uutiskirje

Aitoa vertaistukea perhearkeen, lempeästi myötäeläen


Lisätietoja henkilötietojen käsittelystä tietosuojaselosteesta.