Teksti Miss Marina
”Äitin pimppi haisee”, ja muita kasvatuksen hedelmiä. Kun maailmassa ei yön pimeinä tunteina muuta mietittävää enää löydy, voi miettiä läpi omaa ja puolisonsa saamaa pierukasvatusta, ja pelätä leimaavansa lapsensa luokan pierupyllyksi.
Aion kirjoittaa pieruista, hajuista ja kasvatuksesta, joten aloitetaanpa alusta, nimittäin minun ja mieheni lapsuudenperheistä. Mieheni osuus tästä tarinasta on aika lyhyt. Hänen lapsuudenkodissaan piereskeltiin vain vessassa tai ulkona. Siinä se. Ei draamaa, ei räkäisiä nauruja, mutta ei myöskään rentoutta asian äärellä.
Minun lapsuudessani kolme isoveljeäni pitivät huolen, että pikkusisko tietää, miltä tuntuu herätä pierun ilmavirtaan kasvoilla. Ruokapöydässäkin sai pieraista, jos siitä osasi lohkaista hyvän jutun, joka nauratti kaikkia. “Strööt!” … “Ei ole kastike vielä tarpeeksi ruskeaa.” Kaikkia nauratti. Mitä isomman spektaakkelin pienestä ilmiöstä sai aikaan, sen hauskempaa kaikilla. Paska haisi, mutta balalaikka ei kyllä soinut.
Kun me sitten mieheni kanssa kahdeksan kuukautta tapaamisemme jälkeen löimme hynttyyt yhteen, alkoi kasvatustöiden erilaisuus käydä ilmi. Mieheni osuus on jälleen hyvin lyhyt, ja se se on ihan kiva, koska minulla on vähän yliherkkä nenä. Meni monta vuotta, ennen kuin kuulin hänen pyllypilliään muualla kuin vessan seinien läpi, ja silloinkin hän teki sen vahingossa.
Minun osuuteni taas… no, minä päästelin pian luontevasti kaikenlaisia tuotoksia päiviemme ratoksi, sillä olinhan elänyt pitkään vakavassa väärinymmärryksen tilassa. Miehelläni on nimittäin puolestaan todella huono hajuaisti, sen hän oli kertonut jo aika aikaisessa vaiheessa suhdettamme. Aika aikaisessa vaiheessa suhdettamme aloin siis huoletta vapautella jakamaamme tilaan hiljaisia hiihtäjiä, enhän uskonut hänen niitä haistavan! Olin ollut väärässä. Siinä vaiheessa kun tämä kävi ilmi, oli jo myöhäistä. Ja mitäpä siitä mitään muuttamaan! Silti hän oli päättänyt muuttaa kanssani yhteen.
Kun kolme vuotta myöhemmin saimme lapsemme, ja hän siitä vuoden sisään alkoi olla oikea pieni ihminen, oli päivänselvää, kumman puolelta suhde pieruihin periytyisi. Tässä ei mennä lyhyen kaavan kautta. Tyttö oppi hyvin pian, että paras tapa saada äiti nauramaan on pieraista, ja sen jälkeen antaa tapahtuneelle sen ansaitsema huomio. Tähän riitti katsekontaktin hakeminen ja räkäinen nauru. Ja kun yhdet naurut sai, siihen jäi koukkuun! Sitä piti lypsää! Niin paljon, että peli piti usein viheltää poikki, jotta vaivalla juuri opeteltu pottakakkailu ei menisi reisille vahinkokakan vuoksi. Jos ei sattunut rupsututtamaan, saattoi yksivuotias hokea pierua ja kakkaa muuten vain, jotta äidistä lähtisi edes pieni hirnaus. En tiedä, miksi kirjoitin tuon menneessä muodossa. Kyllä hän sitä yhä tekee. Varmaan, koska aina ensimmäisellä kerralla se yhä saattaa tehota, etenkin jo tilanne on sopimaton.
Ihmisten ilmoilla pierun konsepti kuitenkin muuttuu, eikä se välttämättä olekaan enää hauska ja harmiton ruumiintoiminto. Ilman päästäminen kylpyammeessa on superhassua, kukapa ei tykkäisi kuplista! Mutta uima-altaassa pieru ei toimikaan niin, sillä silloin äidin pitää heti alkaa stressaamaan, tuliko pierun mukana mahdollisesti varsikin, tai värjäytyykö vesi kohta pissasta pinkiksi.
Hajuherkkyyteni vuoksi olen huomaamattani opettanut tytöllekin hajujen ja tuoksujen ääneen kommentoinnin. Kotioloissa tästä tavasta sekä hänen karttuneesta sanavarastostaan on ollut vain huvia, kun hän kuvailee pieruun liittyviä tapahtumia: “Himpsu haisee ahhhahahaa!” ja siitä kehittyneempi versio, kun äiti saapuu hikiseltä sauvakävelylenkiltä kotiin ja saa ihan taatusti kuulla haisevansa pahalle. Kerran halasin häntä ja sanoin “Anna lempee!”, kun hän työnsikin minut kauemmas tokaisten “pempee haisee”.
Myöskään hajumaiseman kommentointi kodin ulkopuolella ei koskaan toimi. Erään kerran lähijunassa Himpsu keikkui jalkojeni välissä, kunnes keksi yhtäkkiä työntää päänsä mekkoni helman alle ja tokaista sangen kuuluvasti: “Himpsu menee äitin pimppiin!” ja kohta ulos hänet hätisteltyäni “Äitin pimppi haisee!” Onneksi korona-aika oli jo tuolloin ajanut ihmiset kauemmas toisistaan, ja jos käytävän toisella puolella ollut mies lapseni kuulutuksen kuuli, ei hän hienotunteisuuttaan sitä näyttänyt.
Toisen kerran koronarajoituksista huolimatta samaan hissiin tuli iäkkäämpi naapurinmies, joka tuoksui jollekin iäkkäämpien naapurinmiesten kölnivedelle. Lapseni teki minkä osasi, ja kysyi “Mikä täällä haisee äiti?” Vaikka odööri minustakin haisi, piti äidin käydä korjaamaan: “Kulta se on tuoksu, täällä tuoksuu.” Myös kauppakeskuksessa sain vasta kuulla, että ohimenevät rakennustyömiehet haisevat ja ihmettelin aidosti, miten hän moista keksi suustaan päästää.
Monista vastaavista noloista tilanteista viisastuneena pieruja kommentoidaan kotona nykyään hillitysti (“Huhhuh, olipas tiukka!”) ja ulkona keskitytään tuoksuihin, vaikka läheinen tehdas puskisi höyryjään raikkaan järvituulen sekaan. En olisi koskaan uskonut, että joudun vanhempana tällaisessakin asiassa katsomaan itseäni peilistä, vähän puolitosissani, mutta kuitenkin. Millaisen pierukasvatuksen välitän eteenpäin lapselleni? En halua hänen kokevan stressiä siitä, missä ja milloin voi pieraista. Kotona saa ja pitää voida paukutella rauhassa, mutta uimahalliin pörinät taas eivät kuulu. Millaisin sanakääntein häntä asiassa ohjeistan, ja milloin? Vai annanko olla? Ehkä luotan tässä asiassa siihen, että ympäristön pienet viestit kyllä opettavat soveliaan pierukulttuurin hänelle minua paremmin. Ei minuakaan enää alaluokilla (toivottavasti) pieruista tunnettu. Sitä paitsi huolettomasti piereskelevä taapero on ehkä maailman kolmanneksi söpöin asia.
