Kaksivuotiaan koulussa asennetta oppimassa

Kaksivuotiaan koulussa asennetta oppimassa
Kuva: Studio Aftersunset / Anniina Kivimäki

Teksti Ella

Oma tyttäreni on vallaton tapaus. Viattomia ja vilpittömiä ovat hänen touhunsa, ainakin suurimmaksi osaksi – ellei pikkuveljen härnäämistä lasketa. Viime vuoden loppupuolella havahduin siihen, että olen menneen vuoden aikana oppinut häneltä ihan hirveästi elämänmyönteisyyttä ja taidon todeta: ”Se ei haittaa!”. Tässä kaksivuotiaan koulussa opetussuunnitelmakin on ollut mainio, sillä se on sisältänyt rutkasti hymyjä.

Seisoimme neidin kanssa eräänä iltana saunan jälkeen kodinhoitohuoneessa, navat kohti peiliä ja näytin hänelle, miten hiuksiin tehdään pyyhkeestä turbaani. Tätä hän oli kinunnut minulta jo muutaman kerran. Siinä kesken hauskojen harjoitusten, pikkuhousuissa seisoessani, huomasin että mieheni oli tullut kuvaamaan videolle kyseistä operaatiota ja ehdotin, josko hän voisi lopettaa tissieni ja pömppömahani ikuistamisen. Tyttäreni ei tätä sulattanut vaan totesi ”Äiti, se ei haittaa!” ja jatkoi ”Äidillä kuuluu olla tissit ja äidin masukka!”.  Ja jatkoimme siitä mihin jäimme, hymyssä suin.

Muutama päivä edellisen episodin jälkeen, astianpesukonetta tyhjentäessä, huomasin että kuopuksemme housunrajassa pilkotti uhkaavan näköinen ruskea esiintymä. Ehdin sekunnin miettiä, miksi meninkään lopettamaan bodyjen käytön muka-helpompien vaipanvaihto-operaatioiden toivossa, kun pikkuinen heitti selälleen ja kierähti vielä ympäri.

Esiintymä oli siirtynyt nyt selkään, paitaan ja keittiön mattoon. Nappasin tyytyväisen oloisen, juuri purkautuneen palleroisen syliini ja pyysin esikoista avaamaan avuksi suihkun oven. Jotenkin tässä sätkivässä siirtymävaiheessa hiukseni saivat ruskean raidoituksen, silmälasini toinen sanka sai tuoksukuorrutteen ja housuni näyttivät suklaamoussevatkaimen uhrilta. Esikoinen oli kadonnut tässä välissä ja kirmasi ilmoitusluontoisena takaisin suihkutilaan ”Äiti, matossa on kakkaa, mutta se ei haittaa!” ”Se ei haittaa, koska matto laitetaan pesukoneeseen!”. Soin innokkaalle lapselleni mietteliään katseen ja huomasin hänen katsovan hiuksiani. ”Laitetaanko äidin hiuksetkin pesukoneeseen?” Kysyin häneltä. ”Äiti se kakka ei haittaa, se menee pois suihkussa. Minä pesen saippualla, niin se ei haittaa.” Hän toisti. Ja jälleen hymyilin.

Pari puhtaampaa päivää välissä ja sitten saapui sunnuntai-iltapäivä jolloin odotimme vieraita malttamattomina. Kylään oli tulossa ystäväpariskunta lapsineen, joita emme olleet nähneet kuukausiin ja joita varten olin päättänyt kokata hieman paremmin. Ja leipoa. Kakun, jollaista en ollut aiemmin tehnyt, joka sisälsi tuhatsata vaihetta ja joka luonnonlakeja uhmatakseni jotenkuten onnistui.

Kun pöytä oli jo katettu ja lelut odottivat esittelyjärjestyksessä esikoisen huoneen ovella, puhelin piippasi yllättävin oksennustervehdyksin. Ja vaikka kuinka tiesin että tämä ei ollut maailmanloppu ja ystävälläni toisessa päässä oli autonputsausoperaatio käynnissä, niin silti näytin tilanteessa harmitukseni vähän turhankin isosti ja manasin muulle perheelle näkemääni vaivaa. Tyttäreni osasi onneksi tässäkin kohtaa ottaa rennommin ja totesi huolettomasti hymyillen: ”Äiti se ei haittaa! Minä voin syödä kaikkien kakut!”.

Kuva: Aftersunset / Anniina Kivimäki

Ja suosikkini, kotiäidin painajaisaamupäivä. Lähdin kauppaan kävellen lasten kanssa, päänsäryissäni, mutta raittiista ilmasta toiveikkaana – pienempi nukkui vaunuissa uniaan ja isompi käveli reippaasti vastaan pistäen vieressä. Kaupassa esikoisen piti päästää valloilleen älytön tomaattivyöry ja vauva heräsi kesken kaiken ”en rauhoitu kuin tissillä”-itkuun, kassalla huomasin että lompakko on kotona (onneksi on mobiilimaksutavat nykyään!) ja kotiin kävellessä työnsin vaunuja yhdellä kädellä lauleskellen, esikoinen toisessa kainalossa rimpuillen.

Sitten heti kotona eteisessä imetystuokion lomassa huomasin että housuni olivat legendaarisesti väärin päin; pesulappu mukavasti pakaroiden keskellä heilumassa. Tälle vähän jo naurahdin, mutta kun sitten olin nostamassa kauppakassia keittiön puolelle, sen pohja petti ja ostokset levisi ympäriinsä. Viimeinen niitti. Ja se creme fraiche -purkki, kun sitä varta varten lähdettiin hakemaan, oli ainoa joka poksahti rikki. Ja yhtäkkiä 150 grammaa tuntui kolmelta litralta.

Ja niin muuten tuntui kyyneleenikin, ei meinannut itkusta tulla loppua! Siinä sitten lasten vieressä kun keräilin itseäni sekä ostoksia ja porasin että mikään ei tänään onnistu, niin johan tyttäreni osasi jälleen lohduttaa; ”Äiti se ei haittaa! Minä haen huiskun ja siivoan!” Ja niin hän haki siivouskaapista huiskunsa (pölyhuiska) ja ”siivosi” sillä ranskankermat lattiasta. Olisin voinut itkeä lisää, mutta eihän siinä voinut kuin kostein silmin antaa hymyn taas tulla. Näitä sattumuksia kerratessa ei voi kuin odottaa innolla tulevaa lukukautta, nyt kun tänä vuonna tuo nokkela neiti täyttää jo kolme vuotta. Ties mitä viisauksia ja arjen selviytymiskeinoja häneltä tulenkaan taas oppimaan!

Se avoimuus, tilanteeseen heittäytymisen taito ja empatia jota hän jakaa, se kääntää hetkessä kuin hetkessä pienenkin harmituksen isoksi iloksi.

Ella

Olen järjestyksestä nauttiva 31-vuotias äiti-ihminen joka joutuu ajoittain kaaoksen keskelle ja pelastuu sykkimällä. Vaimo, joka miettii päänsä puhki pienistäkin asioista, googlettaa ja lopulta ymmärtää kysyä viereltä. Perheen “pahis" joka rentoutuu parhaiten kotona lempisohvalla - pussaten puolisoaan ja kahta yhteistä lasta.