Suomessa neuvolapalvelut toimivat 10/10, I´ll give you that. Suomen terveydenhuoltojärjestelmä perustuu julkisiin terveydenhuollon palveluihin, joihin jokaisella maassa asuvalla on oikeus. Näistä itselleni tutuimmaksi on tullut nimenomaan neuvolapalvelut.
Neuvola tarjoaa apuaan myös vanhemmuuden ja perheen muuhun hyvinvointiin liittyvissä asioissa. Omalle kohdalleni kahdessa raskaudessani on sattunut aivan äärimmäisen ihanat henkilöt neuvolan puolelta. Olenko silti itse uskaltanut avata suutani neuvolahenkilön kysyessä otsikon kysymyksen? No se onkin täysin eri asia. Onko vastaustani: ”ihan hyvin!” pengottu omasta mielestäni riittävästi tarkentavilla kysymyksillä, jotta olisin uskaltanut kertoa enemmän? – Ei. Tiedän myös, että en ole yksin tämän asian kanssa.
Voin kertoa elämästäni kaksi varmasti hyvin tyypillistä esimerkkiä siitä, kuinka asiat voivat mennä. Sain esikoiseni keväällä 2014 haastavan synnytyksen jälkeen. Puolisoni oli aloittanut samana päivänä uudessa työpaikassaan ja tunnollisina työntekijöinä kumpainenkaan meistä ei kokenut, että nyt tässä kohtaa voi pyytää lomaa. Olin tuskaisen kipeä sillä synnytys kohteli lady partsejani kohtuuttoman kovalla kädellä. Olimme ostaneet uuden asunnon vuosi ennen vauvan syntymää ja melkein samaan aikaan läheiseni oli kuollut. Sanotaanko, että elettiin kuormittavia aikoja.
Tämä oli maisema, johon jäin viikon ikäisen lapsen kanssa. Arjen piti jatkua omien epärealististen mittareideni mukaan aivan samanlaisena kuin mitä se oli ollut ennen lapsen syntymää. Ruokaa tehtiin, asuntoa siivottiin, ripsiväriä laitettiin ja tukkaa kiharrettiin. Esikoinen oli kovin itkuinen ja tietenkin vielä nykyäänkin syytän siitä itseäni. En pitänyt riittävästi sylissä, pidin väärin sylissä, olin ärsyyntynyt, hoin vähän väliä ”ei sillä voi olla nälkä”, nukutin liikaa, en nukuttanut riittävästi…
Odotin jokaista neuvolakäyntiä kuin kuuta nousevaa, jotta olisin päässyt puhumaan tunteistani ja ajatuksistani. Olen rehellinen ja puhelias ihminen, joka ei häpeile jakaa muille omia vajavaisuuksiani, mutta jotain tapahtui aina neuvolassa.
”Mites teillä on voitu?” kysyy neuvolahenkilö hymyssä suin vauvaani katsoen. Päässäni surraa 64 asiaa, joista päällimmäinen on keskittyä siihen, että en purskahda itkuun. ”Hyvin!” kuulen jonkun reippaan naisäänen sanovan. Voi s****na. Se olin minä. Neuvolahenkilö hymyilee ja sanoo ”hyvä!” ja sitten aloitamme keskustelun vauvasta ja hänen vuorokausirytmistään. ”MITES MINUN VUOROKAUSIRYTMINI?!” huudan päässäni. ”MITES MINUN RUOKAILUNI?! ELÄN SUKLAAN JA MAKEISTEN VOIMALLA?” lisää ääni. ”AHDISTAA JA TÄMÄ EI OLE YHTÄÄN SITÄ MITÄ LEHDISSÄ KERROTTIIN?” pääni parahtaa epätoivoisena.
Arki vauvan kanssa jatkui, mutta vaaleanpunaisen kuplan sijaan olin joutunut tehosekoitimeen. Neuvolapalvelut olivat osa arkeani. Rakastin vauvaani yli kaiken, mutta ”normaalin” arjen tavoittelu oli viedä hiukset päästäni. Todellisuudessa kyseessä oli hormonit, jotka hiukseni loppujen lopuksi vei.
Tilanne ja omat ajatukset alkoivat tasaantua vuosien kuluessa ja omaksumani slogan: ”en koskaan tee toista lasta” pehmeni. Ja voi sitä onnea, kun 2017 tikkuun ilmestyi kaksi viivaa! Voisin toivottaa neuvolapalvelut jälleen osaksi arkeamme! Voi sitä onnea, kun tajusin myös päässäni jonkin muuttuneen.
Toisen lapsen kohdalla minulle oli selvä, että yksin ei tarvitse eikä pidä jaksaa. Laskin vaatimuksia itseäni kohtaan ja elin kovasti hehkutetussa kuplassa. Huomasin kuitenkin vanhojen tapojen istuvan hanakasti. Arkeen piti saada vähän säpinää ja ostimme asunnon.
Samaan aikaan olin alkanut kärsimään myös massiivisesta vaahtomuovin päällä kävelyä imitoivasta huimauksesta. Valvoin öitä ihan jo vauvan vuoksi, mutta mieltäni hiersi myös euribor, oma terveys, asunnon remontoiminen, imetyksestä kipeät rinnat, lapsieni tulevaisuuden haasteet (kuten esim. armeija) ja mitä kaikkea sitä utuinen ja uninen mieli keksikään klo 03:14. Muistan joku yö miettineeni, että mitä jos NYT alkaisi ilmahyökkäys. Ei alkanut.
Arki alkoi ahdistamaan, mutta edellisestä vauva-ajasta oppineena minä puhuin. Puhuin neuvolassa, puhuin ystävilleni, puhuin puolisolle, puhuin puolisoni vanhemmille. Varasin ajan neuvolapsykologille ja puhuin. Muistan kysyneeni vastaanotolla itku läpi ”Koska tiedän, että minun ei enää tarvitse tulla tänne?”. Psykologi vastasi: ”Silloin, kun sinusta tuntuu, että mitään sanottavaa ei enää ole.” Itselläni tämä tapahtui jo neljännen kerran jälkeen. Olin saanut vahvistuksen sille, että olen täysin normaali, ajatukseni on normaaleja ja tunteeni on normaaleja. Kelpasin juuri tällaisena kuin olin. Venyneine tisseineni kaikkineni. Palasin takaisin kuplaani.
Olin äärettömän iloinen lukiessani uutisen Valkeakosken Sanomista kaupungin alkavan tarjoamaan vauvaperheille maksutonta tukea! Uutisessa kerrottiin, että vauvojen vanhemmat väsyvät, mutta eivät hae apua ja mielestäni juuri tätä kynnystä pitäisi madaltaa. Toivoisin, että osaava ja taitava terveydenhuoltomme tarttuisi vanhempien jaksamiseen vieläkin tiukemmalla rukkasella aina silloin, kun vanhempi tulee neuvolaan tuoreen ihmistaimen kanssa.
Omalla kohdallani ensimmäisen lapsen saaminen oli kuin loppusota Rovajärvellä. Märkiä sukkia, hikisiä kainaloita, kylmiä väreitä, täysiä (virtsa)rakkoja, mustia silmänalusia, ahdistusta ja liian pitkään pimeään tuijottamisesta kipeitä silmiä, jotka näkevät hahmoja kulkemassa poteroa kohti.
Toisen lapsen saaminen oli kuin päivä sotkussa. Pingistä, munkkeja, naurua, ei niin täysiä (virtsa)rakkoja, hetkittäisiä pelkoja siitä, että koska tämä loppuu.
Teksti: Nennivee
