Kirjallisuuden karikot – Kun lapsesi päättävät tuoda lastenkulttuurin osaksi perhe-elämää

Kirjallisuuden karikot – Kun lapsesi päättävät tuoda lastenkulttuurin osaksi perhe-elämää
Kuva: Robyn Budlender

Teksti Riina K

Tuputan lapsilleni lastenkirjallisuutta ja taustamateriaalin muodossa katsomme myös paljon kirjasarjoihin perustuvia elokuvia. Kolikolla on aina kaksi puolta ja lasten tapa imeä vaikutteita itseensä on hauskalla tavalla vähintäänkin vinksahtanut.

Heinähattu ja Vilttitossu on ihana kirja- ja elokuvasarja. 5-vuotias tyttäreni on imenyt suuria vaikutteita etenkin elokuvien Vilttitossun tavasta puhua huutamalla. Tyttärelläni on muutenkin jo suhteellisen kimeä ja kantava ääni, joka palvelee erityisen hyvin tarkoitustaan lauseessa “aikuiset eivät ikinä opi mitään jos lapset ovat aina kilttejä.” Tämä lentävä lause on samaisesta sarjasta. Odotan innolla tulevia, varmastikin hyvin suunniteltuja oppitunteja, joita rakkaat pikku mussukkani minua varten järjestävät. Kun tähän vielä lisätään koko kolmen koplan viehtymys Vaahteramäen Eemeliin, voidaan varmastikin aika suoraan todeta, että olen kirjaimellisesti ku-ses-sa.

Poikani halusi aikoinaan puukon, koska halusi oppia vuolemaan puu-ukkoja ja oli suorastaan pettynyt, kun meillä ei ole verstashuonetta mahdollisia aresteja silmälläpitäen. Lohdutimme, että kyllä liiteriinkin voi tarpeen tullen mennä istumaan. Hommasimme hänelle puukonkin (sekä tätä ylevää tarkoitusta varten että myös partioon), mutta toistaiseksi emme anna hänen vuolla yhtään mitään ilman aikuisen läsnäoloa. Myös vanhempi tyttäreni halusi puu-ukon, mutta tyttömäisiä avujaan käyttäen sai isänsä vuolemaan sellaisen hänelle. Isä tosin on sitä mieltä, että kyllä tytönkin pitää puukkoa osata käyttää, mutta ehkä kuitenkin vasta vähän vanhempana. Lapsilla on voimassa oleva vakuutus, mutten kuitenkaan tahdo sarjakorttia paikalliseen ensiapuun.

Peppi Pitkätossu se vasta ihana onkin, etenkin tyttöjen kannalta! Hän on vahva, itsenäinen tyttö, jolla on vankkoja mielipiteitä ja joka tekee mitä haluaa ja vetää vielä ystävänsäkin mukaan tempauksiinsa. Siinä vasta esimerkki. Tyttäreni haluaisivat, että meidänkin kuistilla asuisi hevonen ja jokainen lapsi on sitä mieltä, että apinan pitäisi olla pysyvä osa jokaista suomalaista kotitaloutta. Yleensä vastaan tähän argumenttiin sanomalla, että asuuhan meillä jo kolme apinaa… Hevoseen minäkin voisin periaatteessa taipua (kuten myös kolmanteen kissaan, kahteen marsuun ja viiteen hamsteriin), mutta mieheni on tässä asiassa omasta mielestään realisti, muiden mielestä ilonpilaaja. Mikään ei pilaa elämäniloa samalla tavalla kuin todellisuuden hierominen päin naamavärkkiä.

Onneksi kirjoissa ja elokuvissa on suora tie pieneen todellisuuspakoon. Vaikka päässä alkaa välillä hieman painamaan, kun kuulet kuudettatoistakertaa minutin sisällä köyhänmiehenversion Risto Räppääjän Ei hätäpäivää-kappaleesta, niin onhan se pieni hinta maksettavana siitä, että jonkun toisen (elämän)työn ansiosta lapsesi mielikuvitus ja sanavarasto karttuvat – puhumattakaan siitä hengähdystauosta, jonka hyvin ajoitettu lastenelokuva vanhemmille tarjoaa.

Riina K

Olen kolmekymppinen kolmen lapsen äiti. Tahtoisin vanhempana olla kuin Muumimamma, mutta usein päädyn samaistumaan Niiskuneitiin: "Minä olen äiti ja äidinrakkauteni on ylitsevuotavaa, mutta nyt alan olla myös pahasti rasittunut äiti." Kyllä, rakastan Muumeja.