“Tähän taloon ei tule enää yhtään koiraa” ja muita epäonnistuneita yrityksiä pitää kiinni päätöksistä ja laumakoko kurissa

“Tähän taloon ei tule enää yhtään koiraa” ja muita epäonnistuneita yrityksiä pitää kiinni päätöksistä ja laumakoko kurissa

Teksti Rouva Tirehtööri

Perheessäni on aina ollut koiria. Mikään ei kestä ikuisesti, ja niin valitettavaa kuin se onkin, koirien (ja kissojen ja varsinkin jyrsijöiden) odotettu elinikä on paljon vähemmän kuin ihmisillä. Luopuminen tulee siis väistämättä eteen.

Jokainen luopuminen on paiskonut sieluuni uuden mustelman ja joka kerta olen päättänyt, etten enää ikinä ota uutta koiraa.  Sillä vaikka pois päästäminen on ihmisen viimeinen palvelus ystävälle, on se samalla niin raskasta, ettei kenenkään pitäisi joutua kokemaan sellaista surua, ainakaan vapaaehtoisesti.

Päätökseni ei ole pitänyt vielä koskaan. Tällä hetkellä perheessäni on kolme koiraa, kissa ja kaksi gerbiiliä. Jostain syystä (yleensä tässä kohtaa syyttävä sormi osoittaa äitiäni, joka kasvattaa saksanpaimenkoiria) koiramäärä on vaihteleva, ja ehdin juuri sanoa: “Missään tapauksessa tänne ei tule uutta koiraa!” kun jo uusi “täätulisteillevainvähäksaikaa” asettuu hyvään asentoon sohvalle, johon tässä talossa ei koirilla ole asiaa.

Vahvana, itsenäisenä naisena toki voisin sanoa tähän painavan sanan, mutta jostain syystä ne aina tuppaavat juuttumaan kurkkuun juuri sillä kriittisellä hetkellä, eikä Perheenpäästä ole tässä kohtaa mitään apua. Hän ottaa uudet jäsenet vastaan avosylin, joka kerta.  

Viimeisin lisäys laumaan on erittäin toivottu uros-vahvistus. En oikeastaan edes ole narttujen ystävä, mutta jostain mystisestä syystä niitä täällä kuitenkin on kaksin kappalein (tai kolme, riippuu vähän laskutavasta..). Kun kerroin tästä iloisesta perhetapahtumasta ystävälleni, hän purskahti nauruun! Tämä oli kuulemma minulle tyypillistä; heti kun elämä alkaa asettua uomiinsa, Raivotar alkaa nukkua paremmin ja isompien lasten kanssa elämä on seesteistä, vedän käsijarrulla käkkärikäännöksen ja pakan täysin sekaisin! Elämänhän ei kuulu olla helppoa! Aina pitää olla vähän haastetta. Ja sitä tässä tottavie on ollut. Kun perheessä on puolitoista-vuotias erittäin energinen ja tahdokas nuori nainen ja käyttölinjaisen saksanpaimenkoiran pentu, ei varsinaisesti voida puhua rauhallisesta elosta.. Tähän vielä lisätään muu lauma niin soppa alkaa olla aikalailla valmis.  

Kissaa meille ei pitänyt tulla koskaan. Isompien Lisäosieni isä on allerginen, joten syy oli ilmiselvä. Tai näin luulin. Tytärlapsi alkoi toivoa kissaa kolmevuotiaana. Vitsailin välillä, kuinka iskä varmaan sellaisen vielä joskus tuo mukanaan, kunnes vitsi osui omaan nilkkaan ja jouluaattona 2012 Joulupukki palasi vielä lahjojen jaon jälkeen takaisin eläinten kantokopan kanssa. “Tällainen paketti olisi vielä”. Meinasin pyörtyä.

Ensinnäkään ikinä koskaan ei saa eläintä ostaa lahjaksi ja toisekseen tässä oli kaikki katastrofin ainekset muutenkin; allerginen mies, kaksi käyttölinjaista työkoiraa, jotka eivät olleet kissaa koskaan nähneetkään, kaksi alle neljävuotiasta lasta ja kun kaikkien perheenjäsenten kokemus kissanhoidosta tiivistyi kissanruokamainoksiin ja hassuihin kissavideoihin, ei odotukset onnistumisesta olleet kovinkaan korkealla.

Kissa kuitenkin tuli jäädäkseen. Hullaannuimme siihen päätä pahkaa! Se kasvoi koiralaumassa, ja olenkin varma että se edelleen luulee olevansa saksanpaimenkoira, niin koiramainen se on. Tätä piirrettä tietenkin hyödynsin ja opetin sen tulemaan luokse, istumaan ja menemään maahan käskystä. Merlin on nimensä mukaisesti velho! En koskaan ajatellut myöskään olevani jyrsijä-ihminen, mutta kun Tytärlapsi sai viisivuotis-lahjaksi (taas lahja-virhe!) kaksi gerbiiliä, oli asia sillä selvä. Sillä tiellä ollaan edelleen.    

Tiedostan, että olen itse pääasiassa vastuussa näistä kaikista syistä, joiden vuoksi minulla ei koskaan ole ylimääräistä aikaa, rahaa tai tilaa asunnossani. On aikalailla täysin oma vika, että vaatteet ovat aina karvoissa eikä mihinkään ikinä pääse, koska kuka tällaista sirkusta hoitaisi? Toisaalta eipä nyt pääse muutenkaan mihinkään ja karvat lämmittää mukavasti näillä paukkupakkasilla. Tämä lauma on meidän perhe ja elämäntapa. Ja aina on tilaa vielä yhdelle jäsenelle.  

Rouva Tirehtööri

Rouva Tirehtööri

Olen pirskahteleva ja räiskyvä, kolmenkympin rajapyykin yli pari vuotta sitten kiukulla kammennut kolmen lapsen äiti. Elämäni keskipisteet ovat 11-vuotias Tytärlapsi, 8-vuotias Poika Poikanen ja 1,5-vuotias Raivotar. Lasteni ja mieheni, Perheenpään, lisäksi uusperhe-sirkukseni kokoonpanoon kuuluu sekalainen setti eläimiä; pari saksanpaimenkoiraa, corgi, kissa ja kaksi gerbiiliä. Elämässäni ovat hyvin vahvasti läsnä aikataulut, to do –listat, ahdistus ja kiukuttelu sekä toive seesteisestä ja rauhallisesta elämästä. Elämänhallintani on heikohkoa ja otteeni lipsuu vähän väliä. Onneksi olen jääräpäinen ja sinnikäs enkä ilmeisesti koskaan suostu menemään siitä mistä aita on matalin. Juuri kun joku osa-alue elämässäni alkaa sujumaan, keksin jotain uutta kivaa puuhaa tilalle.