Olen odottanut tätä koko viikon. Miettinyt mielessäni mitä kaikkea teenkään, kun saan kerrankin olla yksin kotona. Ainakin lakkaan kynnet. Ja hei jos meillä on jäätelöä, niin syön sitä lusikalla suoraan purkista, niin kun elokuvissa tehdään.
Koittaa odotettu hetki: ulko-ovi sulkeutuu. Apua omaa aikaa!! Ei oo tottakaan, miten ihanaa! Ihan ekana suihkuun! Ja joo, oooh musiikkia! Joo, ehdottomasti musiikkia! Mutta ei lastenlauluja, vaan jotain kunnon bilemusaa. Apua nyt sheivaan kyllä nämä jalat! Hei ja shampoo-hoitoaine-hiusnaamio-kuorinta. Pitäähän sitä nyt oikein pitkän kaavan mukaan kerrankin, kun ei oo minnekkään kiire. Laulan kovalla äänellä musiikin tahdissa. En tanssi, koska pelkään liukastuvani.
Suihkun jälkeen käyn pissillä ja laitan oven kiinni vaikka olen yksin ihan vaan siksi, koska pystyn. Hykertelen pöntöllä. Keitän kahvit. Syön jämäherkut pois yläkaapeista häiritsemästä. Jäätelöä ei ole. Istun sohvalle ja sometan. Lähetän ääniviestejä kavereille ja siskoille ja hehkutan, että ”kuulkaa täällä sitä vaan ihan muina naisina istuskellaan ja nautitaan”. Tsekkaan sähköpostin. Katson hetken sarjaa. Luen
kirjaa ja päivitän kalenteria. Varaan ajan kampaajalle. Syön välipalan. Hypin sängyllä. Siivoan vaatelaatikot.
Lysähdän sohvalle.
Miks täällä on niin hiljaista? Tylsää. Meneeköhän niillä vielä pitkään? Pitäisköhän soittaa… Onkohan niille sattunu jotain, kun näin kauan kestää. Kauhee ikävä.
Kuulen rappukäytävästä tuttua, iloista kalatusta. Avaan oven ja juoksen halaamaan. “Ihana nähdä rakkaat!!! Äitillä oli ihan kauhee ikävä!! Miten teillä meni noin kauan?”
“Mehän oltiin poissa tunti!” naurahtaa mies.
Niinpä. Tunnin liian kauan. Ettekä muuten mene minnekään ilman minua enää pitkään aikaan!
Ei vielä kommentteja