Synnytys koronakevään aikana: “En ikinä unohda, kuinka kaipasin miestä osastolla”

Synnytys koronakevään aikana: “En ikinä unohda, kuinka kaipasin miestä osastolla”
Kuva: John Looy

Teksti Kristiina

Kevään aikana rajoituksia tuli paljon, mutta synnytyssairaalan rajoitus, että isät saivat tulla vain synnytyssaliin, oli silti shokki. Se tuntui pahalta, koska minulla oli aiempi kokemus, että salissa ei olla kauan vaan itse synnytys hoituu pääpiirteittäin osastolla. Ajattelin, etten minä miestä tarvitse siihen muutaman minuutin ponnistukseen vaan itse siihen synnytykseen.

Minulla meni vedet jo 36+0 ja ja pari viikkoa kestäneet säännölliset supistukset loppuivat siihen. Kaksi päivää olin osastolla, eikä mitään tapahtunut. Mies ei tietenkään saanut edes vierailla osastolla vaan hänet passitettiin kotiin.

Kahden päivän päästä synnytys käynnistyi. En tuntenut supistuksia, mutta ponnistamisentarve oli todella suuri. Merkittävää avautumista ei ollut tapahtunut ja minut passitettiin suihkuun. Nyt vasta kaipasin miestä. Suihkussa tunsin vain katkeruutta siitä, että tämä meni näin. Suihkun jälkeen jaloista lähti tunto ja kaaduin lattialle. Hälytyskello oli metrien päässä, enkä saanut suusta äänen ääntä huutaakseni. Kävi tuuri, että siivooja oli tulossa hakemaan roskia juuri silloin huoneestani. 

En voinut vastata mihin sattui, koska ääntä ei tullut. Kätilö olisi antanut minulle kipupiikin, mutta käyrät vaadittiin ensin. Avautuminen oli edelleen jäänyt vain kipuihin. Käyriä ei saatu laitettua, koska sätkin kalan lailla. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun laittaa minut saliin. Muistan kuulleeni sanat “et sinä vielä synnytä, kun et ole auennut, mutta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin epiduraali.” 

Siinä vaiheessa, kun pääsimme osastolta saliin, tilanne tarkistettiin uudelleen. Olin 8cm auki ja kätilö sanoi, että jos haluat soittaa jonkun tänne, niin se pitää tehdä heti. Hän antoi puhelimeni ja ilokaasun. Muuta puudutteita en enää saanut, vaikka olin valmis ottamaan mitä vain, että kipu lakkaisi.

Miehellä oli jäänyt leivät pöydälle kun hän polki selkeää ylinopeutta polkupyörällä synnytyslaitokselle. Hän ehti olla kolme minuuttia salissa, kunnes ponnistusvaihe alkoi ja siitä neljän minuutin päästä meillä oli lapsi – hänen ensimmäinen biologinen lapsi ja minun kuopukseni.

Kuopus oli solmiutunut napanyörän ja sykejohdon kaulan, hartioiden ja reisien ympärille, jotta hän kärsi väliaikaisesta hapenpuutteesta kanavassa. Hänet kuljetettiin virvotteluhuoneeseen ja mies sai mennä mukaan. 15 minuutin päästä hän tuli kertomaan, että tyttö on elossa, eikä ole suurta huolta.

Nuo 15 minuuttia tuntuivat tosi pahalta. Ruumiillisesti olin rikki, mutta minulle kerrottiin, että voin päästä vauvateholle vain, jos olen hyvässä kunnossa ja pystyn käymään vessassa ja suihkussa yksin. Pakotin itseni ylös sinne vessaan, mies apunani. 40 minuuttia olimme salissa miehen kanssa. Sen aikaa selviteltiin, mihin tyttäremme menee.

Istuin pyörätuoliin ja minut kuskattiin tyttäreni luokse ja mies jatkoi kotiin. Hän näki tyttöämme 15 minuuttia. Seuraavaan tapaamiseen meni viisi päivää, koska koronan vuoksi vieraita ei saanut käydä. Jouduimme kahdeksantena päivänä bilirubiiniarvojen vuoksi sairaalaan. Sen jälkeen oikeastaan alkoi meidän yhteinen vauva-arkemme.

Onneksi kaikki meni hyvin. En silti ikinä unohda kuinka kaipasin miestä osastolla. Nimenomaan osastolla. Miehelleni taas jäi hyvin kädetön olo, kun hän näki tyttöä 15 minuuttia letkuissa ja sen jälkeen lähti kotiin. Viiden päivän aikana emme ole ikinä puhuneet niin paljon videopuheluita kuin silloin. Synnytykseni kesti alle kaksi tuntia ja siitä 10 minuuttia kului salissa. Salissa minulla oli tukena ilokaasu, osastolla jumppapallo.

Vaikka synnytyksessä meni moni asia pieleen, koronan tuomat rajoitukset olivat pahin pilaaja. Todella toivon, että nämä synnytyssalin rajoitukset jäävät vain maskisuositukseen jatkossa. 

Kristiina

Kristiina

Uusperhe-elämää viettävä kahden tytön äiti. Rakastan luonnossa liikkumista sekä yhteisiä pelihetkiä. Tykkään tehdä paljon itse, ottaen lapsetkin mukaan ja käytämme paljon kierrätysmateriaaleja askartelussa. Paras taitoni on unohtaa hetkeksi aikuisten murheet, maata lasten kanssa lattialla, miettien sottaisuuden sijaan sitä, miksei kattoon voisi maalata Pipsa possua.