Missä ovat lastenkirjojen huivipäiset suomalaistytöt?
Teksti Anna
Sadut ovat paljon enemmän kuin viihdyke tai osa iltarutiinia. Tarinoiden ja kuvien avulla lapset oppivat kuin varkain, mikä meidän maailmassamme ajatellaan olevan ”normaalia”. Monikulttuuristuvassa Suomessa kaivataankin enemmän lastenkirjoja, joista lasten ja perheiden moninaisuus tulee esille.
Uusimpiin lastenkirjoihin tutustuessa huomaa, että sisällön merkitykseen on alettu kiinnittää huomiota. On herätty todellisuuteen, että suomalainen lapsi voi olla muutakin kuin valkoihoinen, ydinperheessä kasvava tyttö tai poika. Lastenkirjoista löytyy jo monikulttuurisia lapsia perheineen, joskin käännetyt teokset näyttäisivät olevan näissä vielä enemmistö.
Rehellisyyden nimissä, kuinka moni kiinnittää iltasatua lukiessa huomiota, kuinka monta eri ruskeansävyistä tussia kuvittajalla on ollut käytössä? Jos oman perheen värittämiseen riittää yksi hailakka beige, ei sitä välttämättä edes tajua Tatua ja Patua, Juliaa, Tomppaa, Risto Räppääjää tai Frozenia lukiessa, että ”Ei helkkari, nämähän on kaikki valkoihoisia!”. Mutta he ovat, ja se kertoo jotain yhteiskuntamme arvoista ja asenteista.
Etsiessäni monikulttuurisia lastenkirjoja, löysin useamman sellaisen kirjan, jossa päähenkilö on ydinperheessä asuva vaaleaihoinen tyttö tai poika, mutta hänelle ihmisten moninaisuus on tuttua esimerkiksi päiväkodista, koulusta tai naapurustosta. Tallainen ”normaali” riittää varmasti antamaan samaistumispintaa osalle suomalaislapsista: monikulttuurisuus näkyy arjessa, mutta ei omakohtaista.
Tallaisia kirjoja ovat esimerkiksi:
Onni-poika –kirjat, Sanna Pelliccioni
Tatu ja Patu päiväkodissa, Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Tam-Tam menee päiväkotiin, Josefine Sundström
Vesta-Linnea ja kaverit, Tove Appelgren
Minä olen Alex, Elena Agnello
Edellä mainitut kirjat ovat olleet kovasti tykättyjä meidänkin perheessä, mutta nekään eivät aja täysin sitä asiaa, mitä haluaisin tyttärilleni opettaa: yhdenvertaisuutta. Haluan heidän oppivan, ettei pidä tyytyä olemaan ”sivuhahmo” ihonvärin, uskonnon tai äidinkielen vuoksi – ei kirjoissa, eikä elämässä. Haluan, että tyttäreni tietävät voivansa olla valokeilassa aktiivisina, osaavina toimijoita, joille kaikki on mahdollista ja kaikenlaiset tunteet sallittuja. Haluan antaa heille sellaisen arvomaailman, että kaikenlaiset ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä – kaikista on päähenkilöksi.
Ilahduttavan paljon tallaisiakin kirjoja löytyy:
Ruu-kirjat, Anna-Karin Garhamn
Oiva-kirjat, Katri Tapola
Päiväkoti Heippakamu- kirjat, Veera Salmi ja Elina Warsta
Mennään jo naapuriin!, Riina Katajavuori ja Salla Savolainen
Avain hukassa, Sanna Mander
Merenneidot – mustekalan syntymäpäivä, Ulla Sainio
Tuikku-kirjat, Johanna Lestelä
Tohtori Pehmola –kirjat, Disney
Hilla-kirjat, Kathleen Amant
Perin erikoinen muna, Christel Rönns
Julius on merenneito, Jessica Love
Poika ja hame, Jani Toivola
Vielä en ole löytänyt suomenkielistä lastenkirjaa, jossa päähenkilöillä olisi talvipipon alla muslimihuivi. Jos ei kohta ilmesty, niin kirjoitan sellaisen itse!
Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä artikkelit:
Kirjallisuuden karikot – Kun lapsesi päättävät tuoda lastenkulttuurin osaksi perhe-elämää
