Missä ovat lastenkirjojen huivipäiset suomalaistytöt?

Missä ovat lastenkirjojen huivipäiset suomalaistytöt?

Teksti Anna

Sadut ovat paljon enemmän kuin viihdyke tai osa iltarutiinia. Tarinoiden ja kuvien avulla lapset oppivat kuin varkain, mikä meidän maailmassamme ajatellaan olevan ”normaalia”. Monikulttuuristuvassa Suomessa kaivataankin enemmän lastenkirjoja, joista lasten ja perheiden moninaisuus tulee esille.

Uusimpiin lastenkirjoihin tutustuessa huomaa, että sisällön merkitykseen on alettu kiinnittää huomiota. On herätty todellisuuteen, että suomalainen lapsi voi olla muutakin kuin valkoihoinen, ydinperheessä kasvava tyttö tai poika. Lastenkirjoista löytyy jo monikulttuurisia lapsia perheineen, joskin käännetyt teokset näyttäisivät olevan näissä vielä enemmistö.

Rehellisyyden nimissä, kuinka moni kiinnittää iltasatua lukiessa huomiota, kuinka monta eri ruskeansävyistä tussia kuvittajalla on ollut käytössä? Jos oman perheen värittämiseen riittää yksi hailakka beige, ei sitä välttämättä edes tajua Tatua ja Patua, Juliaa, Tomppaa, Risto Räppääjää tai Frozenia lukiessa, että ”Ei helkkari, nämähän on kaikki valkoihoisia!”. Mutta he ovat, ja se kertoo jotain yhteiskuntamme arvoista ja asenteista.

Sanna Manderin kirjoittama Avain hukassa kertoo yhden kerrostalon erilaisista asukkaista.

Etsiessäni monikulttuurisia lastenkirjoja, löysin useamman sellaisen kirjan, jossa päähenkilö on ydinperheessä asuva vaaleaihoinen tyttö tai poika, mutta hänelle ihmisten moninaisuus on tuttua esimerkiksi päiväkodista, koulusta tai naapurustosta. Tallainen ”normaali” riittää varmasti antamaan samaistumispintaa osalle suomalaislapsista: monikulttuurisuus näkyy arjessa, mutta ei omakohtaista.

Tallaisia kirjoja ovat esimerkiksi:

Onni-poika –kirjat, Sanna Pelliccioni

Tatu ja Patu päiväkodissa, Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Tam-Tam menee päiväkotiin, Josefine Sundström

Vesta-Linnea ja kaverit, Tove Appelgren

Minä olen Alex, Elena Agnello

Monissa kirjoissa päähenkilö on vaaleaihoinen, mutta kaverit edustavat perheiden moninaisuutta.

Edellä mainitut kirjat ovat olleet kovasti tykättyjä meidänkin perheessä, mutta nekään eivät aja täysin sitä asiaa, mitä haluaisin tyttärilleni opettaa: yhdenvertaisuutta. Haluan heidän oppivan, ettei pidä tyytyä olemaan ”sivuhahmo” ihonvärin, uskonnon tai äidinkielen vuoksi – ei kirjoissa, eikä elämässä. Haluan, että tyttäreni tietävät voivansa olla valokeilassa aktiivisina, osaavina toimijoita, joille kaikki on mahdollista ja kaikenlaiset tunteet sallittuja. Haluan antaa heille sellaisen arvomaailman, että kaikenlaiset ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä – kaikista on päähenkilöksi.

Ilahduttavan paljon tallaisiakin kirjoja löytyy:

 Ruu-kirjat, Anna-Karin Garhamn

Oiva-kirjat, Katri Tapola

Päiväkoti Heippakamu- kirjat, Veera Salmi ja Elina Warsta

 Mennään jo naapuriin!, Riina Katajavuori ja Salla Savolainen

Avain hukassa, Sanna Mander

Merenneidot – mustekalan syntymäpäivä, Ulla Sainio

Ulla Sainion kirjassa merenneito Mimi valmistelee mustekalan syntymäpäiviä.

Tuikku-kirjat, Johanna Lestelä

Tohtori Pehmola –kirjat, Disney

 Hilla-kirjat, Kathleen Amant

Perin erikoinen muna, Christel Rönns

Julius on merenneito, Jessica Love

Poika ja hame, Jani Toivola

Vielä en ole löytänyt suomenkielistä lastenkirjaa, jossa päähenkilöillä olisi talvipipon alla muslimihuivi. Jos ei kohta ilmesty, niin kirjoitan sellaisen itse!

Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä artikkelit:

Kirjallisuuden karikot – Kun lapsesi päättävät tuoda lastenkulttuurin osaksi perhe-elämää

Avoin kirje kaupunginkirjastolle

Meidän perheen salakieli

Anna

Anna

Olen 32-vuotias lappilaisella sydämellä varustettu kotiäiti, joka on juuri muuttanut perheineen Savosta Tampereelle. Monikulttuurista arkea ja juhlaa kanssani jakavat indonesialainen mieheni sekä kaksi tytärtämme. Rakastan leipomista ja pyykkien viikkausta, mutta imurille olen allerginen.