Kirjeitä anopille -juttusarja – Osa 6: “Oli ihana saada tuntea sinut sen pienen hetken”

Oma kokemus anopeista on niin nurinkurinen, jotta en oikeastaan edes halunnut tavata anoppiani. Aiemmat mieheni ovat olleet niin mammanpoikia, että voitte varmaan kuvitella, kuinka kova paikka näille anopeille on ollut, kun peliin astuu toinen nainen äidin lisäksi. Uhkailuja, manipulointia, haukkumista, sitä on riittänyt.

Tyttäremme syntyessä oli kuitenkin väistämätöntä, että tapaisin mieheni äidin. Tälläkertaa se kannatti. Yllätyin positiivisesti, sillä hän oli ensimmäinen anoppi, jonka kanssa meillä ei mennyt sukset ristiin ja joka paljastui aivan ihanaksi ihmiseksi. Anoppini menehtyi vastettain, jotta tämä kirje lähetetään lintupostilla taivaaseen.

“Hyvä anoppini, oli ihana saada tuntea sinut sen pienen hetken. Muistutit minua taas siitä, että aina ei pidä olla pelkojensa vanki ja verrata ihmisiä menneisyyden haamuihin. Siellä, missä olet nyt, ei ole kipuja.

Oli ihana nähdä, miten iloinen olit ensimmäisestä lapsenlapsestasi. Vaikka sinä kuuluit riskiryhmään häntä enemmän, huolehdit ettei pikkuinen vain saa koronavirusta matkalla katsomaan sinua. Olen iloinen, että kasvatit pojastasi itsenäisen ihmisen, joka ajattelee omilla aivoilla eikä kysynyt kaikkea äidiltään. Kun olit vielä elossa, poikasi valitti aina piirteistäsi. Mm. Itsepäisyydestä, minä pärjään ilman apua -asenteesta, kärttyisyydestä jos kaikki ei mennyt niin kuin halusi ja ailahtelevuudesta ja siitä kuinka hän vihasi puhelimeen puhumista. Usein minua hymyilytti, sillä ne samat piirteet löytyvät pojaltasi. Hän ei vain huomannut niitä itse.

Kuolemasi jälkeen sinun piirteesi ovat ruvenneet näkymään entistä enemmän miehessäni. Joskus ne näkyvät vielä lapsessamme. Sitähän se elämänkaari on. Terveisiä sinne taivaaseen.”