Kun rakkaus omaan lapseen ei syntynytkään heti

Kun rakkaus omaan lapseen ei syntynytkään heti

Teksti: Sari

Äidiksi tuleminen ja vauvan saaminen ovat lähtökohtaisesti ihania, elämää mullistavia, positiivisia asioita. Vaikka synnytyksen jälkeisestä masennuksesta jonkin verran puhutaankin, on äidiksi tulemiseen liittyvät negatiiviset tunteet silti mielestäni liian vähän esiin nostettuja. Ilman masennustakin lapsen syntymä saattaa herättää odottamattomia, uusia, negatiivisiakin tunteita.



Olen kolmen lapsen äiti. Jokainen raskaus ja jokaisen lapsen syntymä on ollut erilainen. Pureudun tässä kirjoituksessa toisen lapseni syntymään ja sen jälkeisiin tunteisiini. Poikani syntyi noin puolitoista viikkoa lasketun ajan jälkeen kiireellisellä sektiolla kesäkuussa 2019. Lähdin sairaalaan vähäisten liikkeiden vuoksi ja pian huomattiin, että lapsi ei voi hyvin ja sektio tehtiinkin nopeasti. Vauva voi syntyessään erittäin huonosti ja hänet vietiin teho-osastolle. Seuraavana päivänä saimme tietää, että hänen aivojen sähköinen toiminta on erittäin poikkeavaa. Hän oli kymmenen tunnin iässä alkanut saamaan epileptisiä kouristuskohtauksia. Toisena päivänä pojan syntymän jälkeen saimme tietää, että hänellä on erittäin vakavat ja laajat aivovauriot.



Sairaalan vauvasta omaksi vauvaksi



Vauvan syntymästä olikin tullut yhtäkkiä elämäni kamalin kokemus, jossa vallalla olivat pelko, viha, suru ja katkeruus.

Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Nyt kuuluisi olla onnellinen.

En minä tällaista halunnut.

Kaikki nämä olivat ajatuksia, joita mieleeni tulvi ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana. Ihmisten onnittelut vauvan syntymän johdosta tuntuivat lähes pilkalta. Mitä onniteltavaa oli siinä, että elämäni oli juuri pirstaloitunut tuhanteen palaseen enkä uskonut koskaan saavani sitä enää kasaan. Tunsin, että vihasin lasta. Julmaa, mutta niin inhimillistä tuossa tilanteessa. Tosin tämän ymmärsin vasta jälkikäteen. Syyllisyys, jota tuollaiset tunteet ja ajatukset saivat aikaan, onkin ihan oma lukunsa. Eihän äiti voi vihata lastaan, hänen pitäisi rakastaa lastaan.



Niin. Rakkaus ei syntynyt heti eikä hetkessä. Se vaati aikaa. Se vaati tiedostamatonta ja tietoista työtä oman pääni sisällä. Se vaati kohtaamaan kaikki ajatukset ja tunteet sellaisina kuin ne tulivat. Ensin en tähän pystynyt vaan halusin kieltää ne, olla ajattelematta niitä ja tukahduttaa ne, koska ne tuntuivat niin pahoilta. Suhteen muodostumiseen lapsen kanssa vaikutti sekin, että poika oli kuukauden sairaalassa, kunnes pääsi kotiin. Hän oli pitkään erilaisissa piuhoissa ja letkuissa kiinni. Monitorit piippasivat taustalla ja itse tuijotin lukemia. Poika tuntui hyvin vieraalta, koko paikka tuntui täysin vieraalta. Oma äitiys tuossa tilanteessa, no, arvatenkin myös se tuntui täysin vieraalta. Poika tuntui enemmän sairaalan vauvalta, ei minun. Pikkuhiljaa, ajan kanssa, kiintymys ja rakkaus syntyivät. Ehkäpä ne olivat koko ajan olleetkin olemassa, mutta shokin tuomat voimakkaat tunteet peittosivat ne alleen.



Erilainen, erityinen rakkaus



Rakkaus poikaa kohtaan on erilaista kuin rakkaus muita lapsiani kohtaan. Siihen liittyy niin paljon enemmän neuvottomuutta, voimattomuutta, huolta ja pelkoa. Niin erilainen ja erityinen kuin poika onkaan, niin erilainen ja erityinen on myös rakkaus häntä kohtaan. Hän on opettanut minulle enemmän elämästä kuin mikään tai kukaan koskaan. Hän ei katso minua silmiin, ei halaa minua, ei juokse syliini eikä tule koskaan sanomaan ”Äiti”. Mutta minä uskon, että hän tuntee. Hän tuntee kosketuksen. Hän tuntee kodin. Hän tuntee minut, vaikkakaan hänellä ei ole keinoja näyttää sitä. Hänellä on sydän, sitkeä sydän, joka tietää. Tietää, että minä rakastan häntä kaikesta huolimatta ja juuri sen takia.

Saatat olla kiinnostunut myös seuraavista artikkeleista:

Erityisvanhemman identiteettikriisi

Kuinka minusta tuli ehjä – erityisherkän omaishoitajan lyhyt läpileikkaus

Sari

Sari, 34. Uusperheen arjessa mukana mies ja 2-4 lasta. Vauhdikkaan ja toimeliaan arjen keskellä nautin metsästä, patikoimisesta, liikunnasta ja leipomisesta. Erityislapsen myötä nykyään enemmän hetkessä eläjä entisen sitku-elämän sijaan.