“Ei minun lapseni, mutta sinun lapsesi.. “

“Ei minun lapseni, mutta sinun lapsesi.. “

“Ei minun lapseni, mutta sinun lapsesi.. ” kuulostaako tutulta? On erikoista, miten ennen vanhemmuutta suuriosa ihmisistä varmasti ajattelee, että minä en sitten ole sinisilmäinen omia lapsia kohtaan. Osalle ihmisistä tämä ajatus jää, mutta osalta se vaipuu mielen syövereihin. 

 
Minäpä kerron esimerkin omasta elämänkaaresta. Vaikka junassa on penkit, tyttäreni ei jaksa istua niillä kauaa. Leikkivaunussa voi juosta, mutta alakerrassa voi pitää vaunuja. Tyttäreni hyppeli penkkimme edessä eikä huomannut, että selkäpuolelle käveli vuoden ikäinen lapsi, johon tyttäreni osui vahingossa hyppelyn tiimellyksessä. Vaikka olin vieressä en ehtinyt siinä hujauksessa reagoida, kun tämä vuoden ikäinen pyllähti. Kun komensin omaani rauhoittumaan, niin hän päättikin myötäkaatua.

Väitän, että tyttäreni ei kaatuessa osunut tähän hymyilevään taaperoon, mutta hysteerinen äiti muisti lapsensa olemassaolon ja totesi kovaan ääneen, että tuo tyttö ei osaa yhtään varoa, älä mene enää lähelle sitä riiviötä. No minulle tuli tästä huono fiilis ja tyttäreni nousi penkille ja itki kovasti tapahtunutta. Olen pahoillani tästä tapahtuneesta välikohtauksesta ja siitä, etten puolen tunnin unilla pystynyt reagoimaan tilanteeseen heti. Ja myös siitä, kun tyttäreni pyysi anteeksi saaden vihaisen katseen takaisin.  

Silti se välikohtaus ei mielestäni oikeuttanut seuraavia lapsen äidin tekoja. Yritin nukuttaa yliväsynyttä kuopusta rattaisiin, kun tämä pieni taapero juoksi raapimaan kuopusta. Kielsin häntä, jolloin äiti tuli väliin hakemaan pienen kullanmurunsa. Hetken päästä tämä poika yritti taas kiivetä meidän rattaisiin ja jouduin sanomaan pojan äidille, että tule nyt hakemaan lapsesi täältä. Siinä vaiheessa oma lapseni itki pelokkaana ja minä yritin pitää kättä pojan ja vaunujen välissä. Pojan äiti tuli, mutta sen sijaan, että olisi nostanut taas lapsensa syliin ja vienyt paikalle hän jäi vaunujen viereen pojan kanssa ja kovaäänisesti vain kielsi, kun poika yritti raapia tytärtäni. Olisin voinut ärähtää, mutta päätin, että parempi nyt vain antaa olla. Otin tyttäreni rengasliinaan ja vanhempaa kädestä ja lähdimme yläkertaan leikkivaunuun “pakoon”.  

Kun saavuimme, tämä äiti oli siirrellyt juomapullomme matkalaukkuhyllylle mihin en edes yltänyt ilman kiipeämistä ja varvastamista. Myös osa vaatteistamme oli tukittu laukkuun sikinsokin ja laukku laitettu kiinni. Hän perusteli tätä sillä, että hänen poikansa oli kokoajan ottamassa meidän tavaroita. Vaikka ymmärrän, että kotona halutaan usein mennä sieltä mistä aita on matalin ja tavarat, joihin ei haluta lapsen koskevan, siirretään piiloon. Mutta kysymykseksi jäi, että millä oikeudella kosketaan julkisessa paikassa vieraan ihmisen tavaroihin ilman lupaa? Minun mielestä oikeudeksi ei käy se, että ollaan niin laiskoja, että ei jakseta juosta jälkikasvunsa perässä. Vuoden ikäinen ei vielä ymmärrä samallalailla kieltoja mitä 2-vuotiaat, mutta kyllä ne helposti napataan syliin tai vaihdetaan suuntaa. Jos tämän vertaa ei jaksa reissussa komentaa kullannuppuaan, niin kannattaisikohan jatkossa pysyä kotosalla?  

Kyseinen nainen loukkaantui siitä, että 3-vuotiaani vahingossa tönäisi selällä hänen lastaan, joka tuli meidän ostamillemme paikalle, mutta kun hänen oma lapsensa yritti raapia tytärtäni niin se oli ihan ok. Onko tässä tuleva vapaankasvatuksen koulukiusaaja, kysynpä vain, vaikkei asia minulle kuulu. Miksi meidän on niin helppo nähdä virheitä toisten lasten käyttäytymisessä, mutta omien lasten käyttäytyminen peitetään villasella näkökentästä? 

Kristiina

Uusperhe-elämää viettävä kahden tytön äiti. Rakastan luonnossa liikkumista sekä yhteisiä pelihetkiä. Tykkään tehdä paljon itse, ottaen lapsetkin mukaan ja käytämme paljon kierrätysmateriaaleja askartelussa. Paras taitoni on unohtaa hetkeksi aikuisten murheet, maata lasten kanssa lattialla, miettien sottaisuuden sijaan sitä, miksei kattoon voisi maalata Pipsa possua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *