Yllätykset ja muutokset ovat sekä ihmissuhteiden stressitestejä että mahdollisuuksia omien ja yhteisten toiveiden pohtimiseen. Isoja päätöksiä tehdessä on kuitenkin tärkeä tunnistaa tilanteet, joissa kompromissia ei voida tehdä.
Puolisoni kärsii PCO:sta, eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymästä. Se ei ole ulospäin näkyvä tai hengenvaarallinen tauti, mutta aiheuttaa silti aineenvaihdunnallisia ja muita ongelmia. Merkittävin niistä on vaikeus saada lapsia, ainakin ilman lääkehoitoa.
Ennen kuin hän sai tietää diagnoosistaan, olimme jo ehtineet puhua lasten hankkimisesta. Jopa riidelleet asiasta. Minä olin pitkään sitä mieltä, etten haluaisi omia lapsia. On vaikea muistaa tarkkaan, miksi niin ajattelin, mutta syyt olivat varmasti sekä maailmaa syleileviä että itsekkään käytännöllisiä: Maapallolla on jo liikaa ihmisiä! Ja minulla on liikaa muuta tekemistä!
Puolisoni taas on unelmoinut lapsiperheestä niin kauan kuin hän muistaa. Kompromissien tekeminen on mahdotonta silloin, kun mikään yhteinen päätös ei voi olla kompromissi, vaan se on selvä kallistuminen toisen näkemyksen tai mielipiteen suuntaan.
Jossain vaiheessa mieleni alkoi kuitenkin muuttua. Kahdenkymmenenviiden ikävuoden ylittäminen tuntui maagiselta rajalta. Silloin kumpikin mietti asiaa itsekseen uudelleen, ja myös juttelimme siitä yhdessä. Keskusteluiden jälkeen teimme yhteisen päätöksen: yksi lapsi olisi juuri meille sopiva määrä.
Sitten diagnoosi tuli, vain joitain viikkoja päätöksen tekemisen jälkeen. Puolisoni oli tietenkin musertunut. Tunsin ennen kaikkea sympatiaa häntä kohtaan, mutta ymmärsin samalla, että vapaaehtoisesti lapsettomaksi jääminen oli ollut yksi asia ja pakko kokonaan toinen. Niin kauan kuin mahdollisuus oli ollut olemassa, olimme voineet itse päättää. Nyt meistä tuntui, että asia oli jo ratkaistu puolestamme.
Lopulta päätimme kuitenkin yrittää. Kävi miten kävi. Jos lasten saaminen olisi niin vaikeaa ja siinä kestäisi niin kauan kuin lääkäri oli vakuuttanut, yrittämisessä ei ainakaan häviäisi mitään, ajattelimme. Ja jos mitään ei tapahtuisi, jopa moniin vuosiin, meille jäisi aikaa pohtia muita vaihtoehtoja – adoptiota, lääkehoitoja tai tukiperheenä toimimista.
Mutta siinä missä luonto osaa ottaa, osaa se myös antaa. Väliin mahtui vain pari kuukautta, kun sain puolisoltani hätäisen oloisen viestin.
SOS. Missä olet?
Kiiruhdin pikaisesti kotiin ja sain jo ovella kuulla mykistävän uutisen: meistä tulisi sittenkin vanhempia.
Meillä oli samalle illalle pöytävaraus helsinkiläiseen ravintolaan. Illallinen oli alun perin sovittu ilman sen suurempaa tarkoitusta – nyt siitä muodostui pienimuotoinen juhla tuleville vanhemmille.
Illallisen aikana järjellistä keskustelua oli hankala ylläpitää, sillä molempien ajatukset olivat siirtyneet ensimmäisistä ilontunteista kaikkeen muuhun. Sitä ”kaikkea muuta” nimittäin riitti.
Opiskelin tuohon aikaan toisella paikkakunnalla (ja opiskelen edelleen) eikä minulla ollut vakituista työpaikkaa. Puolisoni oli juuri aloittanut uuden aikaa vievän ja kalliin harrastuksen ja päässyt jatko-opiskelemaan. Perheeseemme oli tullut toinen koira, ja jo meille neljälle kaksiomme tuntui pieneltä.
Se, kuinka nopeasti lapsi oli saanut alkunsa, yllätti meidät täysin. Samaa tuntui ajattelevan lääkärimme, kun kerroimme hänelle taustoistamme.
”Kai te aiotte kuitenkin pitää tämän lapsen? Prosentuaalinen mahdollisuus uudelle raskaudelle on hyvin pieni.”
Hänen tarkoituksensa oli varmasti hyvä, mutta meille kommentti tuntui loukkaavalta. Ikään kuin emme olisi voineet pitää raskautta iloisena yllätyksenä, vaikka emme olleet lapsen tuloon valmiita käytännöllisesti katsoen millään tavalla. Uskoimme vahvasti, että kaikki järjestyisi keskustelemalla ja priorisoimalla, ja niin järjestyikin.
Sain itselleni työpaikan ja löysimme isomman asunnon. Panostin opiskelemiseen aikaisempaan enemmän. Hyväksyimme sen, että ystävät ja harrastukset jäisivät joksikin aikaa, luultavasti vuosiksi, sivurooliin. Tipahdimme siis keskelle ruuhkavuosia paljon aikaisemmin kuin olimme uskoneet.
Mutta kun olemme yhdessä pohtineet, milloin nykyinen kiireemme mahtaa helpottaa, molemmat ovat usein sanoneet ääneen: ”Tuskin koskaan”. Yhteinen vastaus on tulosta tavastamme keskustella avoimesti ja pyrkimyksestä ymmärtää itseämme ja omia tavoitteitamme mahdollisimman hyvin.
Tätäkin juttua kirjoitan iltamyöhällä, kun lapsemme on jo mennyt nukkumaan, olen lähettänyt opintojeni ohjaajalle sähköpostia ja saanut muutamat päivällä kesken jääneet työjutut valmiiksi huomista varten. Kiireeksi en tätä kuitenkaan kutsuisi, sillä juuri näitä asioita haluan elämässäni tehdä.
