Kännykän ruutuaika – äitille

Kännykän ruutuaika – äitille

Kerron teille salaisuuden. Poikani opetti minulle tänään, kuinka saan rajoitettua puhelimeni ruutuaikaa. Poikani, jonka kanssa on väännetty, huudettu ja lahjottu puhelimen käytöstä. Kun poikani oli nuorempi, oli hänen ruutuaikaa helppo hallita, mutta jossain vaiheessa tuli jonkinlainen lamaannus puhelimen käytön valvomisessa ja nyt yhtäkkiä huomaan hänen olevan minua fiksumpi. Hän siis kertoi minulle, että on rajoittanut omaa ruutuaikaa muutamaan tuntiin vuorokaudessa. Aivan omaehtoisesti ja vanhempien tietämättä. Missä vaiheessa hän, 2000-luvun lapsi, on tajunnut, että tuo kämmenen kokoinen laite hallitsee elämää niin paljon, että on vain helpompi asettaa sen käyttöön selkeät rajat? 

Mites minä sitten, kuka minun puhelimen käyttöä valvoo?



Kuka sanoo, että nyt on aika laittaa puhelin pois, vaikka kuinka olisi kiva lukea uutiset tuoreeltaan tai vastata niihin kymmeneen vastaamattomaan viestiin. Minun on myönnettävä, että puhelin on kasvanut aivan huomaamatta käteeni ja melkein nolottaa, kun maanantaisin iPhonen syövereistä kilahtaa ruudulle viikon keskimääräinen ruutuaika. Ruudulle lävähtää myös tiedot prosentteina, kuinka monta prosenttia enemmän tai vähemmän on tullut tuijoteltua ruutua verrattuna edelliseen viikkoon. Häiritsevää huomata prosenttien kasvaneen. 

On helppo selittää, että teen kaiken kännykälläni, koska se on melko lailla totta. Hoidan melkein kaikki yrityksen asiat, kuvien ottamisen, sähköpostit, somen, kavereiden kanssa viestittelyn, sarjojen katsomisen ja äänikirjojen kuuntelun samalla kun urheilen sekä melkein kahvin keitonkin puhelimella. Plus miljoona muuta asiaa. On siis helppo selittää. Samalla kun selitän, tajuan itsekin, että tässä on joku ongelma. Kaiken hienouden ja näppäryyden lisäksi tuo puhelin rajoittaa ja rasittaa minua. Kun aivoni saisi hetken hengähtää ja olla läsnä hetkessä, alan huomaamatta selata puhelinta saadakseni pientä ärsykettä ja herättelyä aivoille. Onko todella kaikki näprääminen kännykällä tarpeellista?

Veikkaan, että ei todellakaan ole. Joten, nyt määritin myös itselleni kännykkääni ruutuajan, joka on monta tuntia vähemmän kuin keskimääräinen ruutuaikani päivässä on ollut. Voi olla, etten koe sen suurempaa valaistumista, mutta ainakin olen poikani kanssa nyt tasoissa kännykän ruutuajasta. Aika reilua mielestäni.

Kännykkäriippuvainen(ko) Nanku

Nanku Anttila

Nanku Anttila

Menevää ja huumorintäyteistä elämäämme siivittää kolme kouluikäistä poikaa, rumpuja soittava ja painoja nostava paperimies ja minä Namibiassa syntynyt suomalainen (ja syntymän kautta myös namibialainen) Nanku. Olen sielultani ikinuori ja en meinaa ymmärtää, että vanhin lapseni lähentelee jo teini-ikää. Suurimpia paheinani on pepsimax ja nuorentavat filtterit. Viisainta mitä olen oppinut, on itselleen nauraminen. Omaan luultavasti jonkinlaisen kroonisen dopamiinivajeen, jota yritän ruokkia kaikella mahdollisella, kuten vaikka alamäkipyöräilyllä. Innostun helposti ja mietin välillä, että pitäisiköhän joskus opetella rauhoittumaan.