Kun Äiti identiteettikriisin sai

Kun Äiti identiteettikriisin sai
Kuva: Gerd Altmann / Pixabay

En ole ikinä löytänyt omia vahvuuksiani. Joku osaa laulaa. Joku piirtää. Joku on hiton hyvä urheilemaan. Jollakin on kielipäätä. Joku osaa kertoa saman tien, mikä on piin neliöjuuri. Joku osaa soittaa. Joku ymmärtää politiikasta kaiken. Joku taas luonnonkatastrofeista. Ja sitten olen minä. 

Laman lapsena kasvoin selviytymiseen. Ei meillä kotona kehuttu, jos jossain ehkä onnistuin. En tiedä, olinko jossakin hyvä, koska siitä ei kenelläkään ollut aikaa mainita. Äitini teki kolmivuorotyötä sekä hoiti meitä lapsia. Isäni kävi töissä, oli yrittäjänä ja valmensi jalkapalloa. Ei heillä ollut aikaa kiinnittää huomiota siihen, mitä osaan.   

Koulussa olin tasapaksu, harmaa, mauton ja hajuton. En loistanut kuviksessa, en musiikissa, en urheilussa. Kaikessa tekemisessäni menin luokan keskiarvoa hipoen. Olin kiltti tyttö, en riehunut tunneilla enkä kiinnittänyt itseeni huomiota. Opettajat ehkä muistivat nimeni, useimmiten varmaankin ei. 

Peruskoulun ja lukion jälkeen valitsin jatkokoulutuksen ympäristön painostuksesta. Ei siksi, että minulla olisi ollut edes jonkinlainen haisu siitä, mitä haluan tehdä isona, vaan siksi, että yhteiskunnassa ei väliinputoajille ole sijaa. Laman lapsena tiesin myös noudattaa Minna Canthin ohjeistusta: “Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää”. Jotain oli tehtävä. 

Aikuisena minusta tuli valerestonomi. Valmistumiseni jäi kiinni opinnäytetyöstä, johon en vain enää saanut itseäni potkittua eikä kukaan sitä ole tähän päivään mennessäkään vaatinut. Opintoihin ammattikorkeakoulussa en kokenut minkäänlaista sielun paloa, kunhan opiskelin. Koska en ole varakkaasta perheestä, rahoitin elämääni tekemällä niitä töitä, jotka sain: videofirman myyjä, ravintolan tarjoilija, hotelliketjun myyntipalvelu, kokous- ja tapahtumatalon myyntipalvelu, hotellin respa, ravintolan myyntipalvelu.  En valitettavasti muista, että yhdestäkään työpaikastani olisin saanut oivalluksen: Tämä on minun paikkani, tässä olen ihan hiton hyvä!  

Avioliitto, raskaudet, synnyttäminen ja lasten kasvatus ovat kohdallani toimineet hyvinä tekosyinä vältellä totuutta. Sitä totuutta, etten vieläkään tiedä, mitä pirua olisin isona. Tiskivuorien, pyykkituntureiden, soseruokien, korvikemaidon ja kestovaippaväittelyiden taakse on ollut kovin helppoa piiloutua omalta itseltäni. Nyt, kun lapset ovat koko ajan vanhempia ja pärjäävät yhä enemmän itsekseen eivätkä pyörikään alati jaloissani, on todellisuus iskenyt päin kasvojani kuin vanha, haiseva, tiskialtaan pohjalle unohtunut märkä rätti: Minulla ei ole harmainta hajua, kuka olen, mitä osaan, mitä haluaisin tehdä ja missä minun kuuluisi olla. 

Korona on kurittanut kovasti viimeisintä työpaikkaani ravintola-alalla ja työmääräni tiputtua yhteen neljäsosaan, minulla oli aikaa. Aikaa havahtua siihen totuuteen, että olen yhteiskunnalle tällä hetkellä yhtä hyödyllinen kuin hirvikärpäset metsissä syksyisin. Työyhteisössäni minulla ei ollut enää paikkaa, vaan olin heittopussi eri osastojen välillä. Heittopussina olo aiheutti niin valtavan epävarmuuden ja epätyytyväisyyden, että yhtenä aamuna vain romahdin. En pystynyt enää olemaan paikassa, jossa en ole onnellinen. Jossa olen hyödytön. 

Romahdustani seurasi lomautus, joka kruunasi käsitykseni tärkeydestäni. Sitä ei ole. Kun heittopussi hajoaa, se heitetään varastoon odottelemaan parempia aikoja. Täältä varastosta käsin onkin ollut nyt hyvin aikaa miettiä omia vahvuuksiani ja intohimojani.  Toistaiseksi olen saanut aikaiseksi kattavan listan niistä asioista, joita en halua tehdä. Kai sekin alku on? 

Itseäni rakennan pala palalta uudestaan, käyn terapiassa ja listaan asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi ja joita haluaisin (osata) tehdä.  Tänään piirsin luokseni kartan. Ympärilläni ystäväni horjuvat työtaakkojen alla. Valittavat ainaisia maanantaipäiviä. Perjantain väsymystä. Itse tuijotan itseäni peilistä ja huudan ääneen: KUKA OIKEIN OLEN?!? 

Karoliina

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.