Kuinka kaiken kertoisin

Kuinka kaiken kertoisin

Toisinaan, minulla on ikävä niitä aikoja, kun kaikki ajatukseni olivat vielä kauniita ja jotenkin niin puhtaita, kuin vasta pestyt lakanat, jotka heiluvat huolettomasti tuulessa. Tiedättekö sen, kun elämä oli vielä enimmäkseen huoletonta, kuin paljasjalkaisen lapsen kirmailu kesäniityllä auringon alla. 

Huomaan kaipaavani aina vain yksinkertaisempaa elämää. Tarvitsen aineellisesti hyvin vähän, mutta henkisesti koko maailman. Mikä on tämä nälkä ? Mikä on tämä jano ? Onko tämä keski- iän tuomaa hulluutta vai sairaudesta johtuvaa ymmärrystä, ettei aikaa ole loputtomasti ? Vai juuri sitä luovan ihmisen kiihkeää ja polttavaa tarvetta saada polttoainetta ollakseen elossa? Sydämeni suunnittelee ja haaveilee toista, järkeni asettaa realiteetteja. Kuinka saavuttaa koskaan tasapaino elämää hamuavan sydämeni ja järjen äänen välille?

Ehkä juuri siksi minulle on annettu niin monta lasta, että elämän realiteetit eivät unohtuisi, että joku pitää minua maanpinnalla. Mietin tuossa yhtenä päivänä sitä, kuinka monta kertaa olen saanut kokea sen, kuinka syliini on laskettu vastasyntynyt. Sinä hetkenä onni ja ilo on ollut hyvin puhdasta. Olo on ollut myös helpottunut, odotuksen huolet ja vaivat ovat olleet ohitse. Siinä hetkessä ei ole painanut elannon tai kasvatuksen murheet. 

Vastasyntynyttä sylissä pitäessäni on tuntunut, kuinka suojelisin häntä läpi elämän, kuinka antaisin sen kaiken rakkauden mikä minussa vain on. Vastasyntynyt on ollut elämäni paras asia aina. 

Ja sitten. Lapseni ovat kasvaneet ja minä en enää pystykään suojelemaan heitä, en kertomaan kaikkea sitä mitä haluaisin, en näyttämään maailmaa ja elämää niinkuin haluaisin. En osaa kasvattaa, en jaksa kuunnella, en keskittyä ja olla lähellekään, niinkuin ajattelen, että pitäisi.

Tahdon itsekkäästi oman elämän, tahdon olla minä ja maalata taivaan ja maan. Olen kärsimätön ja poissaoleva. Koen usein epäonnistuneeni täysin. Ja samaan aikaan ihmettelen, kuinka silti lapset rakastavat ja osoittavat rakkauttaan minulle. Se antaa minulle toivoa. 

Minä hengitän elämää kuvien kautta. Omin silmin nähtyjen tai otettujen kuvien kautta. Kuvat herättävät minussa tunteet, elon ja palon. Ajatukset , pohdinnat ja syvyys heijastuvat minusta, pulppuavat pintaan kuin puro, joka keväässä pyrkii jään alta pintaan. Sytyttävät sanoja ja ajatuksen pätkiä. Yksinkertaisia, mutta tosia. Kuten vaikkapa ajatuksen, että, suurimmat rajat kulkevat ihmisen mielessä. Niin myös suurimmat esteet.  Kun emme uskalla. Emme uskalla olla sitä mitä olemme, emme toteuttaa itseämme niin, kuin ehkä haluaisimme, vaiennamme sydämemme, mielemme. Tyydymme. Ja odotamme ikuisesti aikaa, jolloin voisimme lentää.  Piirrämme rajoja ihmisten välille, tuomitsemme toisenlaisia tapoja elää vain siksi, etteivät ne sovi omaan viitekehykseemme, kiellämme sanomasta “neekeri” ja silti kuitenkin jaottelemme  ihmisiä värin perusteella, kun sillä ei oikeastaan pitäisi olla mitään väliä.

Minulla on suurperhe. Monta kertaa mietin, että miten ihmeessä tätä kaikkea saisi kuvattua. Sitä hyvää ja huonoa, sitä suolaa ja sokeria mitä suurperhe olemassaan on.  Suurperheestä kun ollaan niin montaa mieltä ja monenlaista saa lukea, etenkin tästä naisen osasta. Siksi minä tahtoisin osata kertoa, mitä kaikkea tähän liittyy, mitä naisen, äidin osaan ja elämään liittyy, millaisia asioita ja ajatuksia. Sillä lopultakin, suurperhe tarkoittaa jotain erityistä ja suurta. 

Minulla on paljon lapsia, mutta se ei silti ole sama asia kuin minä. Siitäkin tahtoisin kertoa omat kokemukseni. Tämän päivän Suomessa.

Olet tervetullut seuraamaan aitoa ja rehellistä elämääni ja ajatuksiani kirjoitusteni kautta. Kuinka unelmani ovat saaneet siivet ja kuinka siipirikoilla on oma taivas.

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.