Sydäntäni riipaisee. Lapseni sanat: “Äiti , varmaan tänä vuonna joku leikkii minunkin kanssa koulussa”

Sydäntäni riipaisee. Lapseni sanat: “Äiti , varmaan tänä vuonna joku leikkii minunkin kanssa koulussa”

Hän on valinnut syksyllä repun, se oli tärkeää. Kissareppu. Siksi, ettei se olisi liian lapsellinen, vaikka hän elää vielä sadun maailmoissa ja mieli sujahtaa usein Harry Potterin maailmaan. Hän haluaa kuulua joukkoon, hän haluaa oman ystävän.  Toivorikkaana loistavat silmät, lapsen luja usko, luottamus, että tänä vuonna…liikuttaa minua perinjuurin. 

Sanat tekevät sisälleni pesän, joka puristaa minua, syvällä pelko ja toivo , luottamus ja realistisuus, huuto ja kuiskaus kamppailevat minussa keskenään. Oman lapsen yksinäisyys satuttaa pahemmin, kuin mikään. 

Jos lapsi kokee yksinäisyyttä hän väistämättä alkaa kokea, että hänessä on jotakin vikaa, kelpaamattomuutta. Lapsella on samat tunteet,  kuin meillä aikuisillakin. Aikuisellekin yksinäisyys on usein kuin painava huutomerkki rinnassa. Olen miettinyt paljon, miksi jo lapsena joku on yksinäinen. Mistä kumpuaa se, että jotakuta kiusataan ja toinen ei koe koskaan kiusaamista. Olenkin tullut ajatelleeksi, että usein kiusatuksi joutuneessa on jotain erityistä. Hänessä on voimaa, erityistaitoa, joka koetetaan ohittaa tai vaimentaa. Lapsissa on eroja, samat erot kuin meissä aikuisissakin. Yksi on sosiaalisuuden huippu ja toinen vetäytyy. Ryhmässä on aina joku, joka johtaa, joka on suosittu ja johon koetetaan samaistua. Hän on harvoin se, jota kiusataan.

Minun lapseni. Erilainen, erityinen lapsi. Lahjakas mietiskelijä. Minä ajattelen, että hänessä on jotain erityisen hyvää ja vahvaa, että hän ei mene massaan ja juuri siihen sitten kiinnittyy huomio. Tätä vahvuutta olen koettanut ajatella ja vahvistaa lapsen mielessä. Minun lapseni jää ehkä yksin siksi, kun hän ajattelee syvällisemmin, kuin toiset. Kerron lapselle syyn. Siksi, ettei hän jäisi huonommuuden kuvitelmaan. Kerron hänelle, että ehkä juuri siksi, että hänessä on käsittämättömän hyvä kyky sanoittaa maailmaa, aiheuttaa toisissa ihmetystä. Erilaisuutta ei osata käsitellä, sitä ei ymmärretä. Lapselle on tärkeää tulla kuulluksi ja myös kertoa sekin, että yksinäisyys ei ole pelkästään huono asia. Auttaa lasta näkemään useita puolia asioissa.

Toisinaan on vaikeaa tietää mitä lapsi sisällään ajattelee. Tällöin aina tekemisen lomassa pyydän pientä tyttöäni keksimään kanssani satua niin, että joka toisen lauseen sanoo lapsi ja joka toisen minä. Lapsen aloittaessa : “Olipa kerran pieni pupu”, saatan jatkaa, että : “joka oli kovin yksinäinen . Pupu mietti … “ja taas on lapsen vuoro jatkaa, mitä se pupu mietti .. Näin pieni lapsi huomaamattaan tulee usein kertoneeksi mitä hänellä on sydämellään.

Minä uskon, että meillä vanhemmilla on suuri valta kiusaamisen lopettamisessa. Emme vain tule ajatelleeksi sitä. Kun lapsille puhutaan kotona pienestä pitäen, arjen keskellä ihmisten erilaisuudesta hyväksyen, ymmärtäen ja arvostaen, se tarttuu lapsenkin arvomaailmaan. Kun jutellaan siitä, että toinen on hiljaisempi, yksi pohtii paljon maailmaa, kolmas on oikea rämäpäinen sankari ja siitä, että kaikenlaisia luonteita tarvitaan. Puhutaan siitä, kuinka erilaisiin ammatteihin tarvitaan erilaisia luonteita ja kuinka maailmassa on monenlaisia ihmisiä ja tapoja elää ja olla onnellinen. Näin annamme lapsillemme eväät aikuisinakin olla rakentajia erilaisten ihmisten välillä ja näemme toivon kirkkaat silmät.

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *