Mitä jos koittaisit totuutta

Mitä jos koittaisit totuutta
Kuva: Pixapay

Teksti: Nanku

Muistan ensimmäiset kerrat, kun tuli luikautettua muutama valkoinen valhe. Valkoisestahan kaikki lähtee tummumaan. Siivouspäivänä äiti varmisti, että olenhan imuroinut sängyn alta. Nyökyttelin, katsoin ruskeilla silmilläni äitini ruskeita silmiä ja sanoin vähän ehkä harmistuneenakin, että tietenkin olen ja vielä luutunnutkin. Arvatkaa olinko. Sisimmässäni kuohui ja syke pomppaili. Uskoiko äiti minua, menikö tämä esitys läpi? Helpotuksen huokaus, pääsin kuin koira veräjästä ja näin valkoinen lähti tummumaan. 

Ihminen on erikoinen oppimaan asioita ja pian vastaavanlaiset ja jo vähän harmahtavatkin valheet eivät enää aiheuttaneet sydämentykytystä ja kiinnijäämisen pelkoa. Sitten tulikin se päivä, kun valhe ei mennyt läpi, ruskeilla silmillä katsominen eikä selittelykään auttanut. Olin saanut luokkaretkelle ylimääräistä rahaa, jotka piti palauttaa äidille takaisin. Niillä rahoilla olin ostanut R-kioskista Suosikki-lehden. Olihan siinä Leonardo DiCaprion juliste ja Titanic aiheena. Valehtelin rahojen puuttumisesta ja syytin asiasta jo luokkakaveria, mutta totuutta en halunnut myöntää. Ja jos rehellisiä ollaan, tässä sitä totuutta vasta kerron, ensimmäistä kertaa. Tiesin, että kyseessä ei ollut elämää suurempi asia ja jälkiviisaana ihmettelen, että miksi moisesta en edes voinut kertoa. Silti muistan tämän episodin vieläkin. Suuri hetki elämässäni, kun tajusin, että valehtelu ei vaan mennyt läpi. Se mielikuvitusmaailma, jossa minua uskotaan, vaikka keksisin mitä tarinoita, ei toiminutkaan vaan olinkin ihan tavallinen tylsä valehteleva pikkulikka. 

Myöhemmin tajusin, että jos jään kiinni valehtelusta, olisi vain oikeasti paras kertoa totuus. Ei sen takia, että äiti ja isi niin opettivat vaan sen takia, että totuus ihan oikeasti vapauttaa. Jos olisin tämän luokkaretkirahan puuttumisen valehtelun sijaan kertonut totuuden, olisin päästänyt itseni vapaaksi valheesta. Niin en koskaan tehnyt ja siksi se on jäänytkin poikkeuksellisesti mieleeni. Arvatkaapas, onko ihmisen helppo oppia myöntämään virheensä tai valehtelunsa. Ei sitten kirveelläkään. Mieluummin keksitään valkoisen päälle harmaata ja harmaan päälle mustaa. Sitten ihmetellään, kun on vähän paha olla itsensä kanssa. Kun enää ei edes tiedetä mistä päästä sitä totuutta lähdettäisi purkamaan ja keihin kaikkiin se totuus sitten lopulta vaikuttaa. Oman itsemme takia, koitetaan sitä totuuden puhumista elämässämme, niin vältytään paljolta harmilta. 

Nanku Anttila

Menevää ja huumorintäyteistä elämäämme siivittää kolme kouluikäistä poikaa, rumpuja soittava ja painoja nostava paperimies ja minä Namibiassa syntynyt suomalainen (ja syntymän kautta myös namibialainen) Nanku.Olen sielultani ikinuori ja en meinaa ymmärtää, että vanhin lapseni lähentelee jo teini-ikää.Suurimpia paheinani on pepsimax ja nuorentavat filtterit. Viisainta mitä olen oppinut, on itselleen nauraminen. Omaan luultavasti jonkinlaisen kroonisen dopamiinivajeen, jota yritän ruokkia kaikella mahdollisella, kuten vaikka alamäkipyöräilyllä. Innostun helposti ja mietin välillä, että pitäisiköhän joskus opetella rauhoittumaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *