Suuri perhe kysyy vastuullista vanhemmuutta

Suuri perhe kysyy vastuullista vanhemmuutta

Suurperheen äitinä tulee päiviä, jolloin haluaa heittää hanskat tiskiin ja antaa kaiken olla. Toisinaan miettii syntyjä syviä ja kyselee Luojaltaan kaiken tarkoitusta. Joskus pakkaa mielessään matkalaukkua.Suurperheen äiti ei ole yhtään kestävämpi, jaksavampi, pyhempi, kuin kukaan muukaan äiti tai ihminen. Samat tunteet, samat tunnit vuorokaudessa, samat temperamenttierot, kuin kaikissa muissakin ihmisissä. Toisinaan tulee päiviä, jolloin ei jaksaisi yhtäkään lasta, kyselyä, valitusta, tahtomista. Mutta minä olen huomannut, että tälläisiä päiviä tulee kaikille äideille maailmassa. 

Omassa elämässäni, sitä on kysellyt milloin on minun vuoroni haluta ja tahtoa. Sitä on kysellyt, miksi on annettu niin paljon, että välillä on ollut ihan mahdottoman edessä. Ja kuitenkin juuri niinä hetkinä on ollut vain toimittava, mekaanisestikin, hengitettävä. Vietävä lapsi sairaalaan. Tai mentävä itse. Taas kerran. Ja elämä, elämä on mennyt eteenpäin. Vasta jälkeenpäin on herännyt ajattelemaan tilanteita ja tunteet ovat päässeet mukaan.

Sitä ihmettelee, kuinka kukaan selviää nukkumatta kunnon yöunia lähes koskaan. Sitä on jaettu nukkumisvuoroja miehen kanssa vuosikausia . Kaikki omat tarpeet siirretty syrjään lasten tarpeiden edeltä. Ja kuitenkin niin monissa perheissä, joissa lapsi ei olekaan samalla tavoin terve, kuin muut, näin tehdään, pyyteettömästi, välillä uupuen ja välillä jaksaen. Riippumatta lapsiluvusta. Siksi, koska lapsi on rakas. 

Sitä ihmettelee , kuinka ihminen, sitkeä pieni olento sopeutuu ja venyy kuin kuminauha. Vuosien varrella on nöyrtymistä vaadittu enemmän, kuin on ollut omaa ymmärrystä. Usein olen miettinyt, onko tämä ollut oikein ketään kohtaan? Itseä kohtaan ? Toisia lapsia kohtaan? Huolenpidon määrää ei voi edes laskea, sillä se on ollut jatkuvaa. Välillä olen miettinyt ovatko kaikki tunteeni kuolleet tämän uurastuksen alle, olenko unohtanut itseni ja olenko hukannut mieheni. Elämään on mahtunut niin paljon, ettei sanoa saata. 

Ihmiset, eivät halua kuulla kymmenennen putkitusta ja korvakierrettä, eivät jaksa astmakohtauksien määrää, eikä lukuisia ambulanssikyytejä, eivät satoja sairaalapäiviä, jolloin pelko  kasvaa mahassa suureksi möykyksi siitä, että saako lapsi elää. Eivät ihmiset usein ymmärrä mitä tarkoittaa erityislapsi. Eivät he jaksa ymmärtää, kuinka tuo lapsi käyttäytyy noin- kasvattaisivat edes. Kieltäisivät. Komentaisivat. Minä ainakin. 

No kun niillä on niin monta lasta. 

Eivät ihmiset halua kuulla, miltä on tuntunut pelätäkin vaikeiden raskauksien alla tai kun sinulle sanotaan, että ei kenenkään elämä kuulu olla noin raskasta. Sinua arvostellaan. Älykkyysosamäärä poljetaan lattiaan samassa tahdissa, kuin lapsia on syntynyt. Kuinka sillon ei ole enää sanoja, vain raskas olo sydämessä, joka ei helpotu millään. 

Eivät ihmiset jaksa, kun kaikkea on liikaa ymmärrettäväksi. Valintaasi ei ymmärrä kukaan. Ei sitä, että valinta on sydämen valinta, ei järjen. Ei haluta uskoa, että juuri minä olen valinnut tämän osan. On helpompi asettua arvioijaksi toisen elämään, tietää mitä toisen kuuluisi tehdä, mikä olisi järkevintä. Helpointa on syyllistää lapsilla, heidän hyvinvoinnillaan. Sanoa, että pitää ottaa huomioon sitä ja tätä. Ikäänkuin sitä ei itsekin miettisi ja tuntisi itsensä äärettömän vajaaksi ja riittämättömäksi. Syyllisyyttä, joka saa pään painumaan. 

Ja siinä käy niin, että et enää puhu, et kerro, säästelet. Ajattelet muita . Itseaiheutettu väsymys. Oma syy. On helpompi vaieta, kuin kohdata ymmärtämättömyyden ja torjutuksi tulemisen tunteet. 

Miten ihmeessä kaiken sen elämän melskeen keskellä jaksaa? Siinä kivunkin keskellä, surun, epätoivon ja pelkojen, arvostelun, syyllistämisen ja asioiden paljouden keskellä jaksaa, koska mukana kulkee kaksi asiaa, sydämen rauha, levollisuus sekä elämän kantava voima, rakkaus. 

Noin 30 vuotta sitten haaveilin, että saisin joskus monta lasta. Minun haaveeni toteutui, vuosi vuodelta syli täyttyi lapsista, koti elämästä. Tuli pyykkivuoria, sairastamista, tuli unettomia öitä, tuli köyhyyttä ja melua ja sotkuisia huoneita. Tuli riitaa ja epäsopua.

Mutta sitä jaksaa kun samalla tuli vauvan pehmoisen ihon tuoksu, tuli kaksivuotiaan varmuus, että juuri hän on ihana, tuli eskarilaisen tiedon janoa, hampaiden lähdön jännitystä, tuli aurinkoa ja naurua, tuli monenlaista oppimisen iloa. Tuli leikkiä, naurua, valoa. Tahatonta tilannekomiikkaa arjen päiviin. Tuli anteeksiantamisen taitoa. Tuli ymmärrys lapsen puhtaasta sielusta, tuli suojelemisen tarve elämän halki. Sitä jaksaa, kun jokainen lapsi on oma pieni persoona, jota ei lakkaa ihmettelemästä. Mitä enemmän lapsia syntyi, sitä enemmän pysähtyi ihmettelemään. Ei vain sormet ja varpaat, vaan persoona, tahto, kaikki. 

Sitä jaksaa kun vuosi vuodelta koti täyttyi rakkaudesta. Ja se rakkaus synnyttää anteeksiantavan mielen myös niitä kohtaan, jotka eivät ymmärrä.

Suuri perhe kysyy kuitenkin myös  vastuullista vanhemmuutta. On mietittävä keinoja, joilla jaksetaan ja lapset saavat elämäänsä turvalliset eväät.  Ajankuva näkyy tässä myös. Itse kuulun sukupolveen, jolloin ei tarvinnut olla kypäriä ja lapset saivat kasvaa pitkälti keskenään lähes kaikissa perheissä, heitä sai piiskaten kasvattaa. Minua aiemmassa  sukupolvessa lapsi oli paljon lähes joka torpassa, lasten kuului tehdä työtä , oli sanonta : “Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”. Onneksi nykyaikana lapsia kohdellaan Suomessa yksilöinä ja heidän tarpeensa otetaan aivan eritavoin huomioon. 

On ollut onnellista ollut huomata, että myös kasvatustehtävää ja syliä voi jakaa ja parhaimmillaan lapselle kehittyy lämmin välittävä verkosto, josta on hyvä ponnistaa siivilleen.  Nuo kaksi sanaa ovat niin tärkeää : vastuullinen vanhemmuus. Silti kukaan meistä ei koskaan pysty olemaan täydellinen, eikä riittävyyteen ole mitään mittapuuta. Myös rikkinäisen perheen lapsesta voi kasvaa vahva aikuinen tai päinvastoin.

Suuri perhe on parhaimmillaan, kuin yhteinen  YYA- sopimus. Siitä syntyy onnellisuus, tyytyväisyydestä kasvaa kehä, jolloin valo ja elämänilo näkyy lasten silmistä. Kun nyt seuraan aikuisten lasteni kommunikointia, näen sen vahvan siteen, joka heidän välillään on. Kun yksi onnistuu, iloitsijoita on monta. Kun yhdelle tulee surua, niin rinnallakulkijoita on silloinkin monta.

Lasten silmät eivät valehtele Lasten silmien loiste, joskus odottava, toiveikas katse, tutkiva, mietteliäs, kertoo paljon siitä kuinka lapsi ja koko perhe oikeastaan voi. Lasten hymy, joka ulottuu silmiin saakka sulattaa usein arjen keskeltä itsenikin hymyyn.

Nyt, tänään kun katson hiukan taaksepäin elämääni näen raskauden ja kaiken, epäinhimillisyydenkin, mutta myös käsittämättömän suuren onnen.  Näen itsessäni tyyneyden asioihin,  joita en voi muuttaa. Samalla näen vajavaisuuteni, mutta minä hyväksyn sen. Sillä minä olen oppinut, että ihminen on aina vajavainen. 

Katson lasten kuvariviä, mielessä väsyneimpänäkin hetkenä kiitollinen ajatus jokaisesta lapsesta ja jokaisesta hetkestä jonka saan elää. Sekään ei ole ollut itsestään selvää. Sellaisen kiitollisuus, jonka edessä tuntee olevansa sanaton.  Kaikesta kivusta huolimatta olen onnellinen. Olen onnellinen siitä, että lapseni ovat saaneet itselleen kasvun kumppanit, sillä teidän, että kun minua ei enää ole, heillä on toisensa.

Eikö se ole ihme ?

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *