”Se on sade, joka kasvattaa kukat. Ei ukkonen.”

”Se on sade, joka kasvattaa kukat. Ei ukkonen.”

Kuunnellessani äskettäin isää, joka huusi vihaisesti 2 -vuotiasta lasta olemaan kunnolla ja tottelemaan, minua suretti. Nosta sanojasi, älä ääntäsi.

”Se on sade, joka kasvattaa kukat. Ei ukkonen.”

Tämän ajatuksen myötä, mieleeni nousee vuosi, jolloin saimme lapsen , jossa oli jotakin erityistä. Hänen kasvaessaan muutaman vuoden ikään oli selvää, että jokin on erilailla.  Hän ei ymmärtänyt kieltoja, eikä juuri ottanut kontaktia edes minuun, äitiinsä. Hän tunnusteli pienillä käsillään kasvojani, joka päivä monta kertaa. Näin hän varmisti, että siinä on äiti. 

Hän teki niin, vaikkei ollut sokea. Hän ei tahtonut olla sylissä, eikä pitänyt kuin lujasta kosketuksesta. Hänen ilonsa oli ylitsevuotavaa ja pursui yli äyräiden. Hän ei itkenyt koskaan, eikä suuttunut mistään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka puetaan päälle, eikä montaa muutakaan tavallista asiaa, joita lapset oppivat. Hän ei pitänyt paikoista, joissa oli paljon ihmisiä. 

Häntä ei voinut jättää vahtimatta, sillä hän keksi paljon puuhaa. Häntä ei voinut ottaa kauppaan mukaan, koska hän sai ikäänkuin jonkinlaisen kohtauksen siellä. Oli liikaa asioita, joita hän ei ymmärtänyt. Eikä hän nukkunut kuin viisi tuntia vuorokaudessa. Kaikki normaalit kieltämiset tai käskemiset olivat hepreaa.

Olin neuvoton. Kunnes tajusin tuon yllä olevan lauseen. Se on sade , joka kasvattaa kukkaset . Ei ukkonen. Silloin tajusin jotakin oleellista lasten kasvattamisesta. Ymmärsin, että lapsille on turha huutaa.

Mitä tapahtui ? Kuinka sain yhteyden lapseeni, joka sai autismi diagnoosin?

Aloin selittää asioita. Pala palalta palastella niitä ymmärrettävään muotoon. Aloin ymmärtää, että jos sanon lapselleni, että siivoa huone, se oli jotain samaa, kuin minut laitettaisiin pursuamaisillaan olevaan autotallikaaokseen, josta en ymmärrä yhtään mitään. Menisi aikaa, että tietäisin mistä ihmeestä aloitan ja koko homma tuntuisi aivan liian suurelta. Aloin nähdä ja ajatella asioita lapsen silmin. Pyysin yksinkertaisia asioita: poimitko lattialta sukat. Otatko punaiset legot.

Huomasin myös, että monet peräkkäiset ohjeet; kuten ota nuo vaatteet lattialta ja vie ne sitten pyykkikoriin ja tuo tullessasi lattiaharja ja lakaise huone – menivät täysin käsityskyvyn ulkopuolelle ja koko homma tyssäsi siihen. Aloin ajatella aina vain enemmän siirtämällä tilanteita itseeni, peilaamaan johonkin, joka minulle olisi vaikeaa käsittää.

Lasten kanssa isossa porukassa sattuu ja tapahtuu. Omat voimavarat vaihtelevat suurestikin. Emme ole täydellisiä ikinä. Eikä meistä sellaisia edes tarvitse tulla. Olen kuitenkin usein ajatellut tätä lapseni kautta oppimaani , että usein kyse onkin siitä sallinko itselleni tietyt toimintatavat. Onko ihan ok. huutaa lapsille ? Kuinka puhun lapselle ? Mitä arvostan ja ihailen? Mitä viestejä annan lapselle ? Kuinka puhun toisista ihmisistä ?Me kasvatamme lapsistamme loppujen lopuksi paljolti sellaisia kuin itse olemme. Istutamme heihin tapamme, arvostuksemme, niin paljon huomaamattammekin.

Tämä lapsi, joka on jo täysi-ikäinen ja jonka elämä näyttää valoisalta, hän opetti minulle kaksivuotiaana arvokkainta, mitä tänään omistan. Kyvyn nähdä asioita lapsen silmin. Kyvyn tutkia myös itseäni ja omia vaikuttimiani.

Tuulia

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *