Miksi aina minä, ikinä ei kukaan muu

Miksi aina minä, ikinä ei kukaan muu

Lause, joka kuulostaa varmasti monesta useamman lapsen perheessä tutulta. Kotityöt olivat ainaista kiistaa ja maanittelua, kunnes huomasimme ajatella, että kuinka siitä saisi lapsille mukavamman. Näin syntyi perheessämme käyttöön kotipassi.

On uskomatonta, kuinka pienellä idealla voi olla niin suuri vaikutus. Lapsista oli todella tärkeää saada passi leimoja täyteen ja sitten pieni palkinto, kun passi oli täynnä.

Yksi asia, joka minua usein mietityttää, kun minulle sanotaan, että kun on paljon lapsia, niin isot sitten katsovat pienten perään. Aivan kuin voisin siirtää äidin velvollisuuteni ja hoidon lasten harteille. En voisi ikinä edes ajatella niin. Lasten työ on ensisijaisesti leikki ja koulu.  Lapset kyllä mallioppivat paljon, kun pienempiä hoidetaan. Päiväkodissa, kun joltakulta pieneltä kaatui pulkka, niin meidän viisivuotias oli rientänyt auttamaan. Tätä hoitaja ihmetteli minulle. Että ihan pyytämättä. Käskemättä. Kun he pienestä pitäen näkevät, kuinka toimitaan, niin he automaattisestikin auttavat. Ei lapsi ajattele, että minäpä tässä teen hyvän työn. Lapsella on luontainen halu auttaa.

Olen laittanut usein merkille, kun jollekin sisarukselle tulee vaikkapa haava. Usein muut osaavat heti neuvoa. Kuusivuotias neuvoo: “Mene pesemään kylmällä vedellä.” Hän on mallioppinut esimerkistä. On myös niin liikuttavaa ollut katsoa, kun he ovat hoitaneet nukkevauvojaan . Nukuttaessaan sanovat: “Kulta pieni, nukuhan nyt” ja jotain tiedän kylväneeni lapsen sydämen pehmeään multaan. 

Olen myös kuullut, että keskustelupalstoilla on säälitty suurperheen lapsia siinä, että joutuvat liikaa tekemään kotihommia. En tiedä onko jollakin niin, mutta vastuulliseen vanhemmuuteen kuuluu myös huomioida kohtuus. Meillä lapset tekevät yhden kotityön päivässä. Se voi olla vaikkapa yhden huoneen imurointi tai tiskit. Kun lapselle sanoo, että kuule, kun sinä olet meidän perheen paras asettelemaan kengät riviin, niin jaksaisitko sinä laittaa ne nyt ? Se on yllättävää, miten paljon paremmin lapsi tekee. Pienestä lapsesta on tosi mukavaa olla se paras kenkien riviin laittaja. Ja kun homma on tehty, niin muistaa kiittää, olipa ihana juttu,  kun teit noin reippaasti homman. Kiitos! Se on usein niin pienestä kiinni. Niinkuin moni muukin asia elämässä. 

Melko usein he haluavat tehdä jotakin muutakin, koska he samalla tienaavat johonkin . Saattavat ehdottaa, että jos viikkaan 50 pyykkiä paljonko saan. Eräs tuttu ihmetteli määrää. Ei lapsi ajattele määrää, vaan rahaa tai muuta mukavaa mitä siitä saa. Lapsi, joka on kasvanut suurperheessä pitää määrää ihan normaalina. Siksi en usko, että he kärsivät siitä, sillä usein kuulen kuinka yhdessä viitatessaan pyykkiä keskenään juttelevat, nauravat ja laulelevat.  Joillakin yrittäjyyden veri on jo pienestä sakeaa. Toisilla sitä ei ole hiventäkään. Kotipassi on auttanut tässäkin. On opittu näkemään työstä saatava hyöty.

En osaa kasvattaa lapsia muutoin kuin esimerkin kautta. Suurperheessä asiat priorisoidaan. Minun kasvatusmetodini ovat yksinkertaiset. Kun minulla oli vähemmän lapsia oli huomattavasti enemmän kaikenmoisia tavoitteita ja ihanteita. Saatoin minä kuvitella, että minusta tulee hirveän hyvä äiti. Sittemmin kuvitelma on vaihtunut tietoon, etten olekaan täydellinen äiti, eikä minusta sellaista tule. Mutta olen päättänyt, että olen riittävän hyvä, kun voimieni mukaan yritän parhaani. Se on ollut hyvä päätös.

Tunnen minä silti joskus syyllisyyttä, mutta jos ei koskaan tunne syyllisyyttä, ei mikään myöskään muutu.  Syyllisyyttä myös jaetaan minulle auliisti. Miten sinulla voi riittää aika kaikille lapsille on aina lause, jota jään miettimään. En tiedä riittääkö se ja missä se on määritelty mikä on tarpeeksi . Ei se minun aika varmaan riitä.  Siitä on helppo syyllistyä. Uusi elämä on niin suuri lahja ja arvokas asia, että jos sitä oikein alkaa ajattelemaan niin tuntee suurta pienuutta saadessaan ohjata ja opastaa elämän alkuun. 

Yhdessä tekemisen määrä perheen kesken on varmasti  yksi suurimmista asioista lapsille, mitä ajattelen voivani lapsille  antaa. Monenlaista pientä ja suurta asiaa . Lettukestejä ja leipomista, marjaretkiä ja matkoja. Arkisia asioita. Vähä vähältä kaikki on yksinkertaistunut. Rakastan lasta sellaisena kuin hän on. Ja uskon, että juuri se on se, mitä eniten voin antaa.

Tuulia

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *