“Miksei autotiet voisi olla pinkkejä?”

“Miksei autotiet voisi olla pinkkejä?”
Kuva: Annie Spratt

Teksti: Sari

Olimme tyttäreni kanssa hakemassa pikkuveljeä päiväkodista, kun tyttö esitti minulle kysymyksen: ” Miksei autotiet voisi olla pinkkejä? Miksi ne on harmaita? Olisi paljon hauskempaa, jos ne olisivat pinkkejä tai violetteja.” ”Niin olisi, paljon hauskempaa”, vastasin. Jatkoimme keskustelua vielä pohtien mitä muuta ympäristössämme voisi olla eri lailla. Jos päivällä olisikin pimeää tai jos taivaalta sataisikin karkkeja.

Keskustelu jäi mieleeni, koska se herätti jälleen kerran ihmettelemään, miten uteliaalla tavalla lapsi voi katsoa maailmaa. Ihailen suunnattomasti tätä lapsen kykyä tarkastella ympäristöään, ihmetellä, kysyä ja kyseenalaistaa.  Kielitoimiston sanakirjan mukaan utelias on sellainen, joka on innokas saamaan tietoonsa tai kokemaan jotakin uutta. Lapsille uteliaisuus on luonnollista. Varmasti lähes jokainen vanhempi kokee jossain vaiheessa jopa rasittavuuteen asti ”Miksi?” kysymysten tulvan. Jotta uteliaisuus maailmaa kohtaan ei hiivu, on tärkeää, että lapsen uteliaisuuteen suhtaudutaan rohkaisevasti ja kannustavasti. Jos aina ei osaa lapsen kysymyksiin vastata, voi lähteä yhdessä lapsen kanssa ottamaan asiasta selvää.

Miten ympäristöä voisi havainnoida?

Miten paljon meiltä aikuisilta jääkään näkemättä ja kokematta, kun me kelloa katsoen sinkoilemme paikasta toiseen ja päässämme käymme läpi kauppalistaa. Entä, jos me kävellessämme bussipysäkille tai kauppaan katselisimme ympärille ja havainnoisimme ympäristömme samoin kuin lapset. Eikö arjesta tulisikin paljon mielenkiintoisempaa tällä tavoin? Kun seuraavan kerran menemme ulos, voisimme pysähtyä ja katsoa ympärillemme. Mitä värejä näemme? Miltä askeleemme tuntuvat tietä vasten? Miltä raikas ilma kasvoissamme tai korvissamme tuntuu? 

Päiväkotimatkasta voikin tulla suuri seikkailu ja ehkä jopa päivän kohokohta, niin lapselle kuin aikuiselle, kun yhdessä pohtisimme kaikkea näkemäämme ja kuulemaamme. Meillä on tullut tytön kanssa tavaksi kävellessämme tutkia ympäristöä värien näkökulmasta. Kumpikin vuorollaan sanoo jonkun näkemänsä värin ja sitten yhdessä vielä katselemme mitä kaikkea sen väristä näemme ympäristössämme. Tämä on hyvä leikki etenkin silloin, jos kävely muuten takkuaa.

Vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun

Lapsen kysymyksessä oli myös vaihtoehdon esittäminen. Voisiko ollakin jotenkin toisin? Myös tätä näkökulmaa voisimme ottaa paljon enemmän huomioon arjessa, jolloin se voisikin olla paljon jännittävämpää. Näkökulmaa voi soveltaa oikeastaan mihin vain. Entä jos tänään emme söisikään ruokapöydässä vaan lattialla? Entä jos päiväkotimatkalla emme kävelisikään etuperin vaan takaperin? Entä, jos yhtenä päivänä lapsi saisikin päättää mitä syödään? Voisin veikata, että tällaiset kokemukset jäisivät lapsen mieleen positiivisina ja osoittaisivat, että aikuisetkin voivat välillä heittäytyä hetkeen ja hassutella, rikkoa rajoja ja rutiineja. Kaiken ei tarvitse aina mennä niin kuin yleensä. Rajojen rikkominen hyvän maun puitteissa voi tehdä ihmeitä tavallisiin arkipäiviin.

Sinua saattaa kiinnostaa myös seuraava artikkeli:

Tuhannen kysymyksen meri – uhka vai mahdollisuus?

Sari

Sari

Sari, 34. Uusperheen arjessa mukana mies ja 2-4 lasta. Vauhdikkaan ja toimeliaan arjen keskellä nautin metsästä, patikoimisesta, liikunnasta ja leipomisesta. Erityislapsen myötä nykyään enemmän hetkessä eläjä entisen sitku-elämän sijaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *