“Mahtuuko Villa Sirkukseen vielä pari gerbiiliä?”

“Mahtuuko Villa Sirkukseen vielä pari gerbiiliä?”

Teksti: Rouva Tirehtööri

Kun Tytärlapsi täytti 5 vuotta, kysyi ystäväni voisiko tämä ostaa hänelle lahjaksi kaksi gerbiiliä. Tytärlapsi oli salaa toivonut uusia lemmikkejä ystävältäni koska tiesi, etten todellakaan suostuisi laajentamaan Sirkusta pelkästään hänen ehdotuksestaan. Fiksu lapsi, ei käy kieltäminen. Yhtäkkiä siis olin tilanteessa, jossa mietin riittääkö minulla rahkeet ottaa vastuulleni lisää eläviä olentoja.  

Gerbiilit elävät keskimäärin 2-4 vuotta. Tuntuu hullulta avata kotinsa ja sydämensä eläinlapsille, joihin kiintyy hetkessä, mutta joista tietää joutuvansa luopumaan tuossa tuokiossa. Kaikista raskainta nimittäin on aina se luopuminen. Mutta toisaalta, sekin kuuluu elämään. Samoin kuin vastuu. Halusin lasteni oppivan kunnioittamaan eläimiä ja luontoa, ottamaan vastuuta, ikätaso toki huomioiden, ja rakastamaan muitakin kuin vain omaa napaa. Joten suostuin näin koemielessä majoittamaan kaksi tyttögerbiiliä, kissan ja kahden koiran lisäksi, meidän Villa Sirkukseen.  

Ruuhkavuosissa aika tuntuu kuluvan pikakelauksella ja kolme ja puoli vuotta elämää gerbiilivahvistusten kanssa tuli täyteen. Välillä mietin, että luopuminen tulee pian ajankohtaiseksi, mutta pistin sen ajatuksen aina syrjään arjen tiimellyksessä. Siinä se hetki kuitenkin varoittamatta oli. Hippa nukkui eräänä yönä pois. Lisäosat olivat juuri tuona viikonloppuna isällään. Aamulla huomasin Hupin istuvan Hipan päällä syömässä tämän naamaa. Tiedän, että gerbiilit syövät kaverinsa tämän kuoltua, jottei petoeläimet löydä heitä. Mutta jos tämä olisi tullut vähän aiemmin puheeksi, olisin voinut heille kertoa ettei tällaiselle rituaalille ole tarvetta, vaan pidän kyllä huolen, ettei mikään susi heitä löydä.. 

Hippa haudattiin ennen kuin Lisäosat tulivat kotiin. Olin ajatellut että kun Hupistakin aika jättää, uusia gerbiilejä (tai muitakaan pikkueläviä) ei oteta. Mutta kun Tytärlapsi suru-uutisen kuultuaan romahti ja hetken vuolaasti kyynelehdittyään nyyhkäisten kysyi, ymmärsinkö että gerbiilit ovat laumaeläimiä ja Hupi tarvitsee ehdottomasti uudet ystävät, olin aika aseeton. Vai halusinko tappaa tämän pienen viattoman rakkaan sydänsuruihin?  En tietenkään halunnut, mutten varsinaisesti voi sanoa halunneeni myöskään uusia kirppuja. Teimme siis kompromissin ja uusi sisaruspari muutti meille seuraavalla viikolla.  

No, tämä uusi tyttöduo ei tullutkaan toimeen Hupin kanssa. (Päättelin tavasta, jolla nämä kaksi liittolaista hyökkivät Hupi-vanhuksen päälle.) Niinpä Hupille ostettiin oma terraario, jossa hän vallan onnellisesti eleli vielä vuodenpäivät, ilman ystävää ja “elintärkeää lajitoveria”. Tästä on nyt aikaa kolmisen vuotta. Viime viikonloppuna tapahtui jälleen väistämätön ja taas haudattiin pieni gerbiilityttö. En ollut vielä ehtinyt edes ottaa puheeksi jatkoa, sillä olin varma että Metku pärjäilee hyvin yksinkin kuten Hupi, mutta olin väärässä. Eilen aamulla Metku oli lähtenyt Velmu-siskonsa perään. Sydänsuruihin voi siis oikeasti kuolla.  

Nyt mietin perusteita, joilla evään uusien jyrsijöiden liittymisen Sirkukseen. Tällä hetkellä listassani on 1. – 

Tahtoisin niin kovasti mainita esimerkiksi siitä, kuinka kova vaiva niistä on ja rahaa palaa turhaan. Mutten voi. Gerbiilit ovat helppohoitoisimmat ja vähäkuluisimmat lemmikit, joita minun taloudestani on ikinä ollut. Niitä voi silitellä ja sylitellä. Ne eivät pidä itsestään meteliä (eivätkä ne haise!) mutta ovat kuitenkin seurallisia ja rapsutettavia. En silti oikein ymmärrä itsekään mikä ihme niissä pikkuvipeltäjissä viehättää vannoitunutta koiraihmistä. Mutta sen tiedän, että jos Tytärlapsi päättää lähteä vielä kolmannelle gerbiili-kierrokselle, en voi mitään. Listaani ei näytä ilmestyvän parhaalla yrittämiselläkään yhtään miinusta. Ehkä Tytärlapsi ei halua enempää ylimääräisiä hommia ja pääsen vähällä. Jos hän kuitenkin erehtyy kysymään vieläkö meille mahtuu pari kirppua, tiedän että vastaus on tottakai! 

Sinua saattaisi kiinnostaa myös nämä artikkelit:

“Tähän taloon ei tule enää yhtään koiraa” ja muita epäonnistuneita yrityksiä pitää kiinni päätöksistä ja laumakoko kurissa

Lapsilukumme on täynnä. Ehkä.

Anteeksi, onko teillä hetki aikaa puhua kuolemasta?

Rouva Tirehtööri

Rouva Tirehtööri

Olen pirskahteleva ja räiskyvä, kolmenkympin rajapyykin yli pari vuotta sitten kiukulla kammennut kolmen lapsen äiti. Elämäni keskipisteet ovat 11-vuotias Tytärlapsi, 8-vuotias Poika Poikanen ja 1,5-vuotias Raivotar. Lasteni ja mieheni, Perheenpään, lisäksi uusperhe-sirkukseni kokoonpanoon kuuluu sekalainen setti eläimiä; pari saksanpaimenkoiraa, corgi, kissa ja kaksi gerbiiliä. Elämässäni ovat hyvin vahvasti läsnä aikataulut, to do –listat, ahdistus ja kiukuttelu sekä toive seesteisestä ja rauhallisesta elämästä. Elämänhallintani on heikohkoa ja otteeni lipsuu vähän väliä. Onneksi olen jääräpäinen ja sinnikäs enkä ilmeisesti koskaan suostu menemään siitä mistä aita on matalin. Juuri kun joku osa-alue elämässäni alkaa sujumaan, keksin jotain uutta kivaa puuhaa tilalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *