Millaisia totuuksia lapselle pitää kertoa ja milloin?

Millaisia totuuksia lapselle pitää kertoa ja milloin?
Kuva: Hu Chen

Samalla, kun pyrkii avaamaan lapselleen jotakin monimutkaista asiaa, tulee usein muistuttaneeksi siitä myös itseään. Uusien asioiden oppiminen tai vanhojen tapojen muuttaminen eivät käy helposti, mutta yritettävä silti on, kun vieressä kasvaa pieni lapsi.

Söimme eräänä iltana perheeni kanssa punaista lihaa. Tunsin siitä huonoa omatuntoa jo kokkailun aikana, ja syömisen lomassa syyllisyyden tunteeni vain kasvoi. Ehkä se olikin juuri syyllisyys, joka sai minut tekemään kummallisen päätöksen: aloin yhtäkkiä selittää kaksivuotiaalle lapselleni, miten aterian pääraaka-aine oli pöytäämme päätynyt.

Onneksi kaksivuotias lapsi ei voi sellaista ymmärtää. Hänelle kertomus oli yksi muiden joukossa, eikä asiasta enää toiste puhuttu. Ja hyvä niin.

Tilanne sai minut kuitenkin pohtimaan laajemmin lapsen kanssa viestimistä. Toisten mielestä lapsia ja muita läheisiä tulee suojella elämän kovimmilta puolilta. Kaikkea ei tarvitse eikä pidä kertoa, koska pieni lapsi ei voi kovin monimutkaisia asioita ymmärtää. Toiset taas ajattelevat, että lapsen kanssa tulisi aina viestiä mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti. Ei ole vain aina helppoa päättää, kumpaa näkemystä lapsen kanssa painottaa. Lapsen kanssa tulisi kuitenkin keskustella ikä huomioon ottaen ja sellaisilla sanoilla, jotka lapsi käsittää.

A butcher holding a piece of meat in his hand in Boca del Río
Kuva: Armando Ascorve Morales

Tässä tapauksessa pohdin asiaa muutaman päivän, kunnes ymmärsin tärkeän seikan: en ollut selittänyt lihapalan syntytarinaa lapselleni, vaan itselleni. Ikään kuin rangaistukseksi tai muistutukseksi. Kauppojen siistit hyllyrivit auttavat tehokkaasti unohtamaan, mistä pakkausten raaka-aineet on saatu.

Lihatuotteiden kulutukseen liittyvät haitat ovat niin moninaisia, että on mahdotonta nostaa yhtä tiettyä asiaa esiin. Hyötyjä sen sijaan löydän itse vain kaksi: maku ja vaivattomuus. Pitkien päivien päätteeksi on helppo tukeutua resepteihin ja raaka-aineisiin, joiden tietää itselleen ja muille maistuvan. Sitä voisi kutsua laiskuudeksi, mutta kyse on paljon muustakin – opituista tavoista, ympärillemme luoduista järjestelmistä, muutoksen pelosta ja tietämyksen puutteesta.

Siksi tuntuu raskaalta syyttää itseään, vaikka tiedostaakin tekevänsä väärin. Totutuista tavoista poisoppiminen ei tapahdu hetkessä. Yritettävä kuitenkin on, erityisesti pienen lapsen kasvaessa vieressä. Lapselle on kerrottava asioita tarvittaessa suorastikin, mutta samalla on pohdittava, milloin tietojen välittäminen alkaa muuttua päätöksenteon ohjailuksi.

Katselin jokin aika sitten Netflix-lyhytdokumenttia Pikakuva: Lihansyönnin tulevaisuus. Dokumentissa kerrotaan muun muassa erilaisista lihankorvikkeista, ja jakson puolivälissä lasten annetaan maistaa sokkotestinä kolmea erilaista pihviä – tavallista punaisesta lihasta tehtyä, Beyond Burgeria ja Impossible Burgeria. Maistelun jälkeen lapsilta kysytään, mistä he pitivät eniten.

Yksikään ei valitse suosikikseen lihasta tehtyä pihviä. Sokkotestissä pelkkä maku ratkaisee. Sitten yhdeltä lapselta kysytään, mitä tämä sanoisi, jos hänen suosikkinsa kerrottaisiin olevan täysin kasviksista tehty. Poika vastaa, ettei hän söisi kyseistä tuotetta enää koskaan.

Lapsen vanhempia ei kuvassa näy, mutta melkein tuntuu siltä, kuin he seisoisivat lapsen takana ja nyökyttelisivät hänen ”oikealle” vastaukselleen. Kotona opituilla tavoilla on meihin kaikkiin valtava merkitys.

Toisaalta lasten mielikuvia voi muokata myös toiseen suuntaan. On esimerkiksi harvinaista, että lasten kirjoissa kettu saa kanan kiinni tai että pedot olisivat tarinoiden sankareita ylipäätään. Sepe Susikin tuntuu elävän pelkällä epäonnistumisten kasvattamalla sisulla.

Tosiasiassa luonnossa toimitaan toisin. Luonto ei luo mielikuvia, se vain on ja toimii omien lakiensa mukaan. Siitä on aina välillä hyvä itseään muistuttaa. Myös lapselle on oltava rehellinen. Aika, paikka ja tapa on vain valittava oikein. Silloin lapsi voi punnita vaihtoehtoja itse ja tehdä päätöksiä parhaansa mukaan.

Jori Pakkanen

Espoossa syntynyt ja asuva yhden pojan ja kahden italianvinttikoiran isä. Kauppatieteiden ja viestinnän opiskelija sekä vakuutusalan työntekijä neljännessä sukupolvessa. Vapaa-aikani kuluu lukemisen, kirjoittamisen ja puutöiden parissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *