Kun lapsuus jää liian lyhyeksi
Nykyään vaadimme paljon itseltämme, mutta myös lapsiltamme. Ja vaikka emme itse asettaisi suuria tavoitteita lapsillemme, sen tekevät muut tahot. Esimerkiksi koulu, harrastustoiminta ja yhteiskunta asettavat välillä korkeitakin tavoitteita pienille ihmisille.
Lapsilla on niin kovin kiire kasvaa. Leikit loppuvat yhä aiemmin. Kouluikäinen kokee, ettei enää voi leikkiä, kun se on niin lapsellista. Nykyään eletään hyvinkin vanhaksi, joten vähän myöhemminkin ehtisi olla iso. Suurin osa elämästä ollaan kuitenkin aikuisia. Silloin ehtii tehdä monenlaista.
Vaadimme lapsilta usein liikaakin. Ihmettelemme, mikseivät he opi kerrasta, miksi he eivät tajua yksinkertaisia asioita. Unohdamme, että päiväkoti-ikäinen kaipaa pitkän päivän jälkeen vanhemman syliä, vaikka osoittaakin sen kiukuttelemalla eteisessä ulkovaatteiden riisumisessa. Unohdamme, että kouluikäinen kaipaa vanhemman huomiota, kun ei suostu tekemään läksyjään. Unohdamme, että teini-ikäinenkin on vielä lapsi, joka tarvitsee vanhemman tukea ja rakkautta, vaikkei sitä aina tohdi pyytääkään. Sanomme, että olet jo niin iso, joten sinun kuuluu osata.
Mulla yksi pyyntö ois, älä vie lapsuuttani pois. Anna mun nauttia aika tää. Vaikka tieni murheita tois, enkä paras missään ois – anna elää täyttä elämää
Klamydia: Pyyntö
Lapsuuden kuuluu olla huoletonta aikaa vailla huolia ja murheita. Aikuisena ehtii murehtia asioista ihan riittävästi. On vanhemman tehtävä kantaa huolta asioista: ei lapsen kuulu murehtia, riittävätkö rahat sähkölaskun maksamiseen tai ruokaan. Ikävä kyllä Suomessakin on paljon koteja, joissa pieni lapsi joutuu ottamaan liikaa vastuuta, jopa huolehtimaan muusta perheestä, murehtimaan asioista.
Suurin osa vanhemmista varmasti toivoo, että oma lapsi pärjäisi elämässä. Sitä toivoo, että lapsi saisi kavereita, pärjäisi koulussa. On hienoa sanoa, että lapsi käy kuusi kertaa viikossa joukkuevoimistelussa, ja hän ihan itse sinne haluaa. Tai että meidän pojasta tulee seuraava Teemu Selänne. On siistiä kertoa, että meidän tyttö sai taas luokkansa parhaan arvosanan historian kokeesta tai pääsi huippulukioon. On mahtavaa, jos oma lapsi on paras kaikista.
Mutta mitä, jos lapsi ei olekaan paras missään? Jos hän onkin ihan keskinkertainen? Mitä, jos hän ei harrastakaan mitään erityistä, eikä saa kiitettäviä arvosanoja? Mitä, jos hän ei olekaan kovin suosittu kaveripiirissä? Mitä, jos hänet valitaan pesäpallojoukkueeseen viimeisenä kaikista tai hän jää ilman paria ryhmätöissä? Mitä, jos hän ei erotu massasta mitenkään?
Pohdin usein, mitä toivon omille lapsilleni. Toivonko heille hyviä arvosanoja ja hienoja suorituksia harrastuksissa. Tietenkin sekin olisi hienoa, mutta ehkä kuitenkin vielä tärkeämpää on se, että he saavat kasvaa omaa tahtiaan tuntien, että he ovat tärkeitä ja rakastettuja, vaikka eivät olisikaan missään parhaita.
Ei meidän kuulu pakottaa lapsiamme toteuttamaan omia unelmiamme. En voi vaatia, että lapsestani tulee lääkäri tai astronautti. En voi vaatia yhtä hyviä suorituksia, joihin itse lapsena ylsin. Voin opastaa ja ohjata, rajoittaa ja rakastaa. Voin näyttää suunnan, mutta en määrätä, että näin täytyy tehdä. He ovat vielä lapsia, viattomia, vapaita ja villejä.
Meidän ruuhkainen, sotkuinen, haastava arkemme on lastemme lapsuus. Lapset muuttavat elämämme peruuttamattomalla tavalla ja jättävät sydämeemme jälkensä. He ovat aivan erityisiä, kukin omalla tavallaan. Heidän tulee saada olla rauhassa lapsia. Annetaan lasten elää täyttä elämää!
Teksti: Nanna
