Miten voi rakastaa niin montaa lasta

Miten voi rakastaa niin montaa lasta

Suurperheen äitinä olen saanut kuulla usein kysymyksen, että miten ihmeessä tunnet kaikki lapsesi. Miten ihmeessä jokainen lapsi saa tarpeeksi huomiota ja aikaa vanhemmiltaan. Kuinka jokainen saa rakkautta. Usein, kun joku sanoo arvostellen jonkun vastaavan kommentin, se alkuun ärsyttää, koska siinä kokee, että itseäni arvioidaan tuntematta minua ja perhettäni,  mutta usein niissä on siemen ajatuksille. 

Minä uskon, että jokainen rakastava vanhempi tuntee lapsensa. Jokainen lapsi on oma persoonansa ja lapsi ei ajattele syntyessään, eikä ainakaan pienenä monesko hän on. Hän on omasta mielestään ainutlaatuinen ja ihanin ihan kaikista. Kysykää vaikka kaksi- kolmivuotiailta. Lapsen persoona ei jää piiloon, ei mitenkään. Lapsissa parasta on nimenomaa se persoona. Jokainen lapsi on kuin väri tai kukka, eihän niitäkään voi laittaa järjestykseen, mikä tai kuka on paras tai kaunein.

Vaikeampi asia on huomion antaminen, ajan jakaminen tasaisesti. Oikeastaan tosi vaikea kysymyskin, kun ensiksi pitäisi määrittää mikä on tarpeeksi? Kun yhdellä lapsella on kolmen verran kysyttävää ja asiaa, ja toinen taas paneutuu mieluummin kirjojen maailmaan. Toista saat toppuutella ja toista kannustaa. Olen siinäkin maailman huonoimmasta päästä äitejä, kun toisaalta, en edes kannata mitään tasajuttua. Elämän eväät kun eivät mene koskaan tasan, kaikki eivät saa kaikkea  ja toisen ilo ja onni ei ole minulta pois. Päinvastoin voin saada olla itsekin jakamassa sitä. Sellaista minä haluan olla lapsilleni opettamassa. Hassua, sillä olen liiankin oikeudenmukaisuuden periaatteella varustettu ihminen, mutta silloin on kyse vaikkapa sosiaalisesta omastatunnosta, ihmisten kohtelusta ihmisinä.

Mitä vanhemmaksi käyn, sitä vähemmän kiinnitän huomiota materiaaliseen ja enemmän yhteiseen tekemiseen. Minun lasten mekkojen ei tarvitse olla mitään merkkiä , vaikka rakastankin kaikkea kaunista lastenkin yllä. 

Miettiessäni lahjoja ajattelen, että painotan yhä enemmän tekemiseen, yhteiseen kokemiseen. Niinpä olen antanut lahjaksi lapsille prinsessa-ja prinssipäiviä, taidepäiviä, kissakahvilassa, matkamessuilla tai muita sellaisessa paikoissa käyntiä, yhteisiä retkiä. Aivan huikean upeaa, ette usko, miten paljon sitä oikeastaan itse saa lahjaa siinä! Lasten odotus, ilo ja nautinto, sitä ei korvaa yhtään mikään tavara. 

Jään todella usein mietteisiin, kun koen näitä hetkiä lasten kanssa. Kun vaikkapa eräässä taidepäivässä olivat kanssani perheemme yhdestoista ja kahdestoista lapsi, niin minua hätkähdytti ajatus, että mitä puuttuisi jos heitä ei olisi. Ja ajattelin, että rikkautta on monenlaista. On jalokiviä, rahaa ja muuta aineellista ja sitten tätä toisenlaista. Koen, että olen saanut sellaista rikkautta, jota muutoin ei voi saada. Rakkautta, joka vie sydämen. 

Aika, jonka annan lapselleni, palaa kolminkertaisena takaisin. Se palaa minun muistoissani, hänen muistoissaan ja yhteisissä muistoissa. Kaikki se ilo, joka heijastuu lapsen silmistä omiini, kaikki se luottamus tekee minusta nöyrän ja kiitollisen. En ehkä kykene olemaan kaikille kaikkea, mutta yhteen kykenen. Rakastamaan. Ja onnekseni rakkaus ei ole kuluva luonnonvara, vaan se tuhlatessa lisääntyy. Se on minun pelastukseni. Ja onni.

Tuulia

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *