Adiós nirsoilulle: vinkkejä kaikkiruokaisten kulinaristien kasvatukseen.

Adiós nirsoilulle: vinkkejä kaikkiruokaisten kulinaristien kasvatukseen.
Kuva: Spencer Davis

Teksti: Anna-Leena

Lasten nirsoilu on luultavasti yksi yleisimmistä vanhemmuuteen liittyvistä haasteista. Olen lukenut kymmenien epätoivoisten vanhempien kirjoituksia lasten valikoivasta syömisestä, nirsoilusta ja ruokailuun liittyvistä haasteista. Lasten syömättömyys saattaa ahdistaa ja jopa suututtaa: ruoanlaitosta tulee pakkopullaa, jos ruoka menee kerta toisensa jälkeen lautasen kautta roskiin (lue: vanhempien vatsaan.)

Jokaisella perheellä on omat haasteensa ja meillä se on nukkuminen. Ruokailut sujuvat sen sijaan varsin hyvin ja meiltä kysytäänkin monesti miten on mahdollista, että lapsemme ovat niin ennakkoluulottomia ja kaikkiruokaisia. Vaikka olen erittäin kiinnostunut ruoanlaitosta ja lasten ravitsemuksesta, en ole alan ammattilainen. Tästä johtuen tarkoitukseni ei ole kirjoittaa mitään ruokaraamattua, jota noudattamalla vanhemmat pääsevät paratiisiin kulkematta lähtöruudun kautta. Kaikki seuraavat vinkit ovat minun omia ajatuksia ja meidän kolmella koekaniinilla testattuja tapoja tehdä ruokailusta mutkatonta ja jopa kivaa.

  1. Vanhempien esimerkki

Nautimme mieheni kanssa suunnattomasti hyvästä ruoasta. Meillä laitetaan ruokaa, puhutaan ruoasta, kokeillaan – ja maistellaan uusia reseptejä. Olen kuullut useamman kerran vanhempien päivittelevän, miten heidän lapsensa “eivät tykkää yhdestäkään hedelmästä”. Keskustelun edetessä on tullut ilmi, että vanhemmat eivät itsekään tykkää syödä hedelmiä ja että hedelmiä tulee harvemmin ostettua. Jos vanhemmat eivät syö hedelmiä, eikä niitä ole kotona tarjolla, on enemmän kuin luonnollista, että lapsetkaan eivät niitä pyydä tai halua syödä. Tämä pätee kaikkeen.

  1. Ruoasta puhuminen 

Ruokailu on loistava hetki ruoasta puhumiseen. Meillä yksi tärkeimmistä säännöistä on, että mikään ruoka ei ole “Yäk”. “Tämä ei maistu minulle” tai “Ei kiitos” tuntuu kokista paljon kivemmalta, kun kuorossa yököttely. Ruokailun aikana lapset kyselevät nykyään lähes poikkeuksetta miten ruoka on valmistettu, mitä aineksia -ja mausteita on käytetty tai mitä vitamiineja mistäkin ruoasta saa. Puhumme asioista oikeilla nimillä ja monesti pyydämme lapsia maistelemaan, mitä makuja he ruoasta erottavat.  

  1. Pakottaminen

Kaikesta ei tarvitse tykätä, mutta kaikkea kannustetaan maistamaan. Sanon aina lapsille, että vasta sitten, kun olet maistanut jotain 13 kertaa, voit sanoa, että se ei ihan oikeasti maistu. (Tämä jostain lukemani teoria perustuu kai siihen tosiasiaan, että kaikkeen lopulta tottuu). Älä siis ahdistu, jos lapsesi ei tykkää pinaatista: älä tee asiasta numeroa, mutta älä myöskään jätä tarjoamatta seuraavan kerran, koska “ei se viimeksikään sitä syönyt” Kannattaa kannustaa maistamaan uudestaan jossain muussa muodossa. Jos lapsi ei tykkää munakkaasta, niin hän saattaa tykätä kananmunista keitettynä, paistettuna tai kokkelina (tai suklaamunista). Ruokailun kuuluisi olla kivaa, ei ahdistavaa painostusta ja pakottamista. 

  1. Ei vaihtoehtoja

Tämä on minusta kaikkein tärkein sääntö. Tiedän, että se kuulostaa monesta todella raa’alle ja tämän olen huomannut monelle olevan todella haastavaa. Meillä tehdään yhtä ruokaa ja vaihtoehdot on “syö” tai “älä syö”. Jos ruokana on kalaa ja lapsi sörkkii sitä epäluuloisena, kehotan häntä maistamaan ja jos ei maistu, niin pöydässä on varmasti aina jotakin muuta tarjolla, kuten lisukkeita tai salaatteja. “Mitäs minä nyt sinulle laittaisin” tyylisiä ylimääräisiä kokkailuja ei meillä harrasteta. Seuraa paljastus: lapsi ei kuole nälkään, vaikka hän ei söisi aterialla mitään. Jos näin käy, on kuitenkin todella tärkeää pidättyä ateriarytmissä, eikä tarjoilla ylimääräisiä, vatsaa täyttäviä välipaloja aterioiden välillä. Meillä asia hoidetaan yleensä sanomalla “Oletko varma, että et halua syödä? Tiedäthän, että seuraava ateria on lounas/välipala/iltapala ja siihen on vielä aikaa?”. Sitten vaan “kiitos ja voit nousta pöydästa” Nähdään seuraavalla aterialla! 

  1. Ei tuputtamista

Lautasta ei ole pakko syödä tyhjäksi, koska monesti lautasen täyttää joku muu, kun lapsi itse. Aikuisellakaan ei ole aina yhtä kova nälkä, joten miksi lapsen pitäisi syödä aina ne samat 7 lihapullaa? Laitan mielummin lautaselle vähemmän ruokaa ja annan pyytäessä lisää, kun täytän lautasen ja heitän ruokaa roskiin (Lue: syön sen itse jälkiruoaksi). 

  1. Ennakkoluulot pois pöydästä

Lapset ovat yleensä kiinnostuneita siitä, mitä vanhemmat syövät. Lapset saattavat tykätä yllättävistäkin mauista, joten vältämme sanomasta “et sinä tästä kuitenkaan tykkää” ja annamme lasten maistaa kaikkea (suositusten rajoissa). Lapsemme tykkäävät etanoista, mustekalasta, simpukoista, sushista, homejuustosta, sienistä ja monesta muusta yllättävän “vahvasta” mausta, koska ovat maistelleet niitä ihan pienestä asti.

  1. SE ON VAIN VAIHE

Kaikki edellä mainittu ei tarkoita, etteikö meilläkin välillä piiloteltaisi ruokia lautasliinan sisälle ja nirsoiltaisi. Varsinkin yhdellä lapsista ruokailut menevät vaiheittain ja hän keksii monesti yllättäen jonkun ruoan, mitä hän ei halua syödä. Emme ole tehneet asiasta numeroa ja olemme sinnikkäästi jatkaneet sen tarjoamista, kunnes jossain vaiheessa hän on itse sanonut, että “Hei minä tykkäänkin tästä”. 

Jutelkaa ruoasta, laittakaa ruokaa, maistelkaa, kokeilkaa, pitäkää teemailtoja, anna lasten valita mitä ruokaa syödään yhdellä aterialla, ota lapset mukaan ruokakauppaan, anna heidän osallistua keittiössä.

Älä ahdistu, älä lannistu, älä luovuta! ¡A comer!

Anna-Leena

12 vuotta Sevillassa asunut Kuopiolainen. 3 lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Auttamaton romantikko, innostuja ja sotkija. Intohimoinen amatöörikokki joka pakenee keittiöön jäähylle ja yrittää kasvattaa lapsistaan suomalaisia korvapuustien ja riisipiirakoiden voimalla. Rakastan kahvia, mustaa huumoria ja villasukkia. En voi sietää negatiivisuutta enkä puisia jäätelötikkuja. Isona minusta tulee järjestelmällinen ja kärsivällinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *