”Lapsenne on autistinen”

”Lapsenne on autistinen”

Katselin lasin takaa lastani. Psykologin kanssa mikään ei tuntunut onnistuvan. Lapseni ei pysynyt hetkeäkään paikallaan, eikä ottanut kontaktia kehenkään. Mietin, että miksi hän on tuollainen. Hävettikin.

Tämän maailman säännöt eivät koskettaneet häntä, hän eli omassa maailmassaan. Mietin miten en ole osannut kasvattaa häntä, eikö aikani ollut enää riittänyt. Ja samalla ymmärsin, että matkamme oli alkanut jo aikoja sitten. Kun hän oli vuoden vanha aavistelin, että kaikki ei olekaan ihan tavallisesti. Matkani kasvamaan äidiksi, erilaisen lapsen äidiksi oli alkanut jo paljon aiemmin. 

”Lapsenne on autistinen.” Sanat, jotka tekivät kaikesta ymmärrettävää, helpottivat, sillä aavistus oli muuttunut varmuudeksi. Diagnoosin selvitessä ja tutkimusten myötä saimme hyvän kuvan niistä haasteita, joiden kanssa tulisimme työskentelemään tulevaisuudessa. Koska hän ei esimerkiksi kyennyt tulkitsemaan ja ymmärtämään ihmisten kasvojen ilmeitä, saatikka heidän käyttäytymistään, hän vetäytyi ikäänkuin “turvaan” omaan maailmaansa. Niinpä ongelmanratkaisukeskeisenä ihmisenä ajattelin, että autan häntä ymmärtämään kasvojen ilmeitä. Leikkasimme lehdistä satoja erilaisia ihmisten kuvia ja tutkimme ilmeitä. Myöhemmin laajensimme asiaa niin,  että yhdistimme kaksi asiaa-mitä he tekevät ja miltä heistä mahdollisesti tuntuu. Tämä oli kaikista muistakin lapsista varsin hauskaa ja meni ikäänkuin leikkinä. 

Kuva: Pixabay

Lapsemme piti siitä, että sai järjestellä riviin asioita, joten tein kaikenlaisia haasteita hänelle, hän sai vaikkapa järjestellä kuvat vihaisesti iloiseen, lenkittää klemmareita, järjestellä kenkiä ja sen sellaista. Saimme paljon erilaisia konsteja millä opettaa/auttaa lasta tulemaan ymmärretyksi, mutta itselläni toimi parhaiten se, että asettauduin niin paljon kuin mahdollista hänen tilanteeseensa ja ajatusmaailmaansa.

Olin huomannut, että monissa asioissa liian suuri määrä tietoa/ ohjetta mitä tahansa sai hänet ymmälleen. Opimme palastelemaan asiat, ja usein ajattelin että hänellä on vähän sama tilanne, kuin jos itseni laitettaisiin järjettömän sotkuiseen autotalliin ja en tietäisi mistä aloittaisin siivoaminen. Sillon auttaisi, kun joku kertoisi yksitellen mitä tehdä. Tai vaikkapa paikat, joissa informaatiotulva tai väkijoukko oli liian suuri pieneen päähän, ei niihin onnistunut mennä . Harjoittelimme menemällä pieneen Siwaan, postiin jne. Ja aina selitin etukäteen hänelle mitä ja missä järjestyksessä asiat tapahtuvat, kun menemme sisälle. Ensin on leipää, sitten maitoa jne. Tähän meni monia vuosia eli kuvaa hyvin sitä, kuinka monesti olen ajatellut, että tämä lapsi oppii joitakin asioita satojen, ellei tuhansien toistojen kautta.

Lapseni on erilainen. Erityislapsi. Ymmärrän mitä sillä tarkoitetaan, silti minusta usein tuntuu, että vierastan koko erityis -sanaa. Minulle jokainen lapseni on erityinen, oma persoonansa. Espanjassa kuulin usein puhuttavan secunda- lapsista, jos lapsella oli jokin vika tai vammaisuus. Minua järkytti se ja korjasin aina, että jokainen lapsi on especial. ( Erityinen)

Sairaalassa neuropsykologi kyseli minulta lapsesta, hänen elinympäristöstään, kun hän oli 3 vuotias. Hän kyseli millaisia asioita siitä minä nostaisin erilaisen lapseni haasteeksi ja mitä vahvuudeksi.  Tajusin, että kuinka hyvä lapselle on, että ison perheen perusarki pysyy yhteisine ruoka-aikoine ja nukkumaanmenemisineen samana ja erilaisuutta ja jatkuvaa oppimista on koko ajan. On vähän vahingossakin opittava uutta ja sopeuduttava moniin tilanteisiin, jotka hänelle olivat vaikeita. Odottamiseen, muutoksiin, valintatilanteisiin. Sisarukset eivät paljon anna sijaa erilaisuudelle, heille veli on veli, ilman sen kummempia miettimisiä. Usein ihailen lasten kykyä kohdata erilaisuudet ja hyväksyä ne muitta mutkitta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, eikö olisi paljon myös arjen haasteita ja sisarustenkin väsymistä erityisyyteen.

Sain kerran runon, jonka hän oli kirjoittanut minulle äitienpäiväksi:

“Äiti on iloinen ja väriltään keltainen

Äitillä on joskus hikistä yöllä siivota pojan jälkiä

Äiti on ihana, mutta välillä tomera. Välillä on kamalaa, kun äiti komentaa

Äidillä on tukalaa ,kun välillä patalappuja paahdetaan, tuhkat lattialle kaadetaan tai yöllä voilla äidin jalkoja voidellaan

Samalla kun lattia lainehtii, kilon sokeria äitin sänkyyn kaadan.

Äidillä on joskus ikävää ,mutta ne aina selviää

Kun äiti joskus käskee tehä tiskit ,niin ei poikaa enää missään nää

Kun katsotaan Suomi-Ruotsi peliä ,Äiti sanoo ei tossa oo mitään järkeä, kun Ruotsi aina häviää

Uutena vuotena kun äiti juo kahvia niin toiset sytyttää pommia. Meiän äidistä tulee pressa kun sillä on niin huippumesta.”

Jokainen äiti , jolla on erilainen lapsi, erilainen oppija, varmaan tavoittaa sen tunteen, että kun tälläisen saa lapselta, joka hahmotti oman äitinsä elämän ensimmäisinä vuosina vain käsiensä kautta, joka ei koskaan halunnut olla sylissä, oppi lukemaan vasta 5 luokalla ja kirjoittamaan 8 luokalla, niin rakkaus lasta kohtaan on mittaamaton. 

Kuva: Pixabay

Monien haasteiden ja epätoivoisten, neuvottomien hetkien jälkeen koen, että erilaisen lapsen kanssa elämä on parhaimmillaan huikea oppimismatka ja pahimmillaan jatkuva pelko. Äitinä painaa heikoimmat linnut aina povelleen turvaan. Vanhempana, perheenä, erilainen lapsi antaa valtavan rikkauden elämään, avaa silmät uuteen maailmaan ja auttaa näkemään elämän monimuotoisuuden.

Tuulia

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *