Rakkautta ja riemua – taivaaseen ja takaisin

Rakkautta ja riemua – taivaaseen ja takaisin

Kaupallinen yhteistyö Espanjan matkailutoimisto (Tourspain)

Makaan lasteni kanssa aikaisin aamulla sängyssä ja katselemme, kuinka aurinko nousee meren ylle. Kuusivuotias sanoo, että ” Äiti, tuo on paras pallo, minkä minä tiedän.”  Olen samaa mieltä. En kyllästy koskaan katsomaan auringonnousua. Se on kuin lupaus uudesta, onnellisesta päivästä.

Aurinko on ihmeellinen voima, joka tuo valon ja lämmön elämään. Sen valo kirkastaa värit ja mielen. Espanjan aurinkorannikkoa ei turhaan sanota aurinkorannikoksi, sillä täällä saa herätä yli 300 päivänä vuodessa paisteeseen.

Usein viikonloppuisin lähden seikkailemaan lasten kanssa. Olen kysynyt espanjalaisilta naapureiltani vinkkejä mukaviin reitteihin. Espanjalaiset ovat todella ystävällisiä ja usein he opastavat kädestä pitäen, jos vain haluat. Olenkin päässyt tutustumaan näin heidän ainutlaatuiseen keittiöönsä ja oppinut esimerkiksi, kuinka pikkusimpukoita valmistetaan. Uskokaa tai älkää, ne laitetaan, kuin popcornit kattilaan ilman vettä ja kuumennetaan. Siellä ne alkavat poksua auki ja kun ovat avoinna, ne ovat valmiina syötäväksi. Sellaista, joka ei avaudu, ei saa syödä. Kirjoitan ruokakulttuurista myöhemmin lisää.

Ruta de los Pueblo Blancos

Tällä erää lähdemme tutustumaan reittiin, jonka nimi on Ruta de los Pueblo Blancos. Eniten minua mietityttää uskallanko nukkua seitsemän lapsen kanssa yksin asuntoautossa, jossakin mahdollisesti keskellä ei mitään. Espanjalaiset naapurini vakuuttavat sen olevan ihan turvallista. Päätän kuitenkin ottaa jakoavaimen tyynyni alle, kun käyn nukkumaan.

Maalauksellinen vihreys on laskeutunut vuorten rinteille, kevään herkkä kosketus maalannut ne niin kauniiksi, että on pakko pysähtyä katselemaan. Aivan käsittämättömän upeaa, että Espanjassa saa kokea, kuinka kevät värittää hennolla pensselillä kumpuilevat pellot. Tulee mieleen nummimaisemat Englannissa. Samaan aikaan luonto on puhkeamassa kukkaan. Mantelipuiden laaksoissa voi kävellä kuin sadussa ja Mimosan puiden oksat ryöppyävät runsaina sinistä taivasta vasten antaen lupauksen siitä, että huhti-toukokuussa koko luonto alkaa kukkia ja antaa parastaan ja siirtää meidät kesään.

Auton alta on kuulunut kolinaa ja arvaan, että pakoputki on irronnut lenkistään. Ryömin auton alle ja kiinnitän kumilenkin pakoputkeen. Noustessani auton alta likaisine käsineni kaksi miestä katsoo minua kuin olisin kummitus ja puistelee päätä toistaen epäuskoisina ”Mujer”.  He tarjoutuvat ystävällisesti auttamaan, mutta homma on jo hoidettu.

Ensimmäinen etappimme on Setenil de las Bodegas- niminen paikka. Se tunnetaan erikoisista kallionkielekkeiden alle rakennetuista taloista ja kaduista. Ennen kuin lähestymme kylää keksin lapsille sadun, että koska siellä oli niin tuhmia ihmisiä ollut, niin jättiläinen oli heittänyt kiviä kylään. Lapsia asia puhuttaa kovasti. Nuorin toteaa, että toivottavasti ihmiset ovat ottaneet opikseen. Toki korjaan, että asia ei ihan näin ollut. On hauskaa huomata, kuinka keksityn sadun varjolla saa lapsetkin kiinnostumaan historiasta. On huimaa ajatella, että 1100 vuodesta saakka täällä on asuttu. Kylä on todella erikoinen ja ehdoton nähtävyys. On ollut arkkitehtonisesti haastavaa suunnitella ja rakentaa. Katsokaa ihmeessä netistä kuvia kyseisestä kohteesta enemmän.

Mutkikkaita teitä, valtavia jyrkänteitä ja kauniita maisemia

Jatkamme matkaa Olveraan, jossa koen suurimmat haasteet ja venkslaukset suuren autoni kanssa (kun ei mahdu niin ei mahdu) ja sieltä Montecorten kautta Grazalemaan. Tiet ovat autoilijoiden unelma, ylös, alas, mutka oikealle, mutka vasemmalle. Hiljaiset tiet houkuttelevat vauhtiin, tosin jyrkät rotkot saattavat kaasujalkaa ja menohaluja hillitä. Samoin jokaisen mutkan takaa paljastuva uusi maisema, valtavia jyrkänteitä, kivipaaseja, sanoin kuvaamattoman kaunista, kaunista kaikkialla, niin, että haluaa ajaa hiljakseen, kuin imeäkseen kaiken kauneuden itseensä.

Puiden ja lampaiden reunustama tie kiipeää verkkaisesti yhä ylöspäin, välillä maisemat ovat huikaisevia, kunnes silmien eteen avautuu Grazalema. Ensisilmäyksellä käy selväksi, että tätä paikkaa ei vain vilkaista. Koska aurinko on jo laskemassa ja sen jälkeen ei ole mitään asiaa vuoristoteille, niin päätämme jäädä yöksi. Yön tähtitaivas kaartuu yllemme lähempänä kuin koskaan. Katselen nukkuvia lapsiani ja olen onnellinen. Aikaisin aamulla auringon noustessa lähdemme tutustumaan kylään.

Tunnelma on kuin suoraan kirjasta. Luonto on puhkeamassa kukkaan, linnut visertävät sydämensä kyllyydestä, vuoristopuro solisee, lampaat määkivät, jossakin kiekuu kukko. Pikkuinen kylä herää unestaan. Nämä vuorten sylissä olevat toinen toistaan viehättävämmät valkoiset kylät elävät kuin omassa pienessä maailmassaan. Joskus näissä Espanjan kylistä herätessä minusta tuntuu, kuin saisi tuntea jotakin liiankin hyvää.

Pienessä kylässä tutustumme, kuten aina, kirkkoon. Kirkoista löytyy myös aina pistorasia, jossa saa hädän tullen ladattua kännykkää, joten niissä on aikaa istua ja katsella. Lupa kannattaa tietysti aina pyytää. Eräs mummo tulee viereen ja haluaa tietää lapsista: ”Ovatko kaikki sinun?”  Kyllä he ovat, vastaan. On liikuttavaa, kuinka hän suhtautuu. Hän ei kauhistele, eikä päivittele, vaan hän toivottaa Jumalan siunausta. Se tuntuu kauniilta tavalta.

Kirkosta ulos astuessamme pienelle keskusaukiolle saamme yllätyksekseni osaksemme ylenpalttisesti huomiota, jopa halauksia. Ihmisiä oli kerääntynyt katselemaan meitä. Siinä me sitten katselimme kylää, he meitä. Espanjassa en koskaan koe, että minulla olisi liikaa lapsia. Espanjalaiset rakastavat lapsia ja heidän mielestään olen ”Santa”, mutta en ole vielä itse löytänyt sädekehää pääni päältä, vaikka olen sitä koettanut katsella.

Lähdemme vaeltamaan vuorille. Kiipeilemme ja taiteilemme kivillä ja pääsemme lopulta pilvien tasalle. Kylmää, kosteaa ja tuulta ja nuorimman pettymykseksi ei yhtään pehmeää pumpulia, eikä enkeliä. Eväät maistuvat luonnossa aina erityisen hyviltä. Nuorin tuumaa: ”Äiti, me mentiin taivaaseen ja takaisin.”

Huikean vaelluksen jälkeen tarkoitus on lähteä ajamaan Zahara de la Sierraan, mutta kyltti ilmoittaa, että tie sinne on poikki, niinpä palaamme kotiin. Yhdessä lasten kanssa retkeillessä olen etuoikeutettu. Saan nähdä monen ikäisen silmin asioita. Pieni lapsi huomaa ja havainnoi aivan eri tavalla, kuin isompi tai aikuinen. Se on valtavan rikasta. Grazalema on paikka, jonne palaan uudelleen. Se vie sydämen. Jonain päivänä palaan tälle reitille, sillä sitä ei voi unohtaa.

Espanja on täynnä tämänkaltaisia retkiä. Mitä enemmän niitä teen, sitä enemmän niitä haluan tehdä. Olen onnellinen, että minulla on mahdollisuus antaa lapsille omaa aikaani enemmän ja olen itsekin niin läsnä.

Ruuhkavuodet toimitus

Ruuhkavuodet toimitus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *