Kriisiä kriisin perään

Kriisiä kriisin perään
Photo by Niklas Kickl

Teksti: RiinaK

Yhtä asiaa vastaan ei voi taistella ja se on aika – ja vanheneminen.

Mieheni vaihtaa piakkoin leiriä ja liittyy nelikymppisten kerhoon. Vielä viime syksynä hän väitti kivenkovaan, että ikä on vain numero ja ettei hänellä ole minkäänlaista ikäkriisiä, ei kuulemma ole ikinä ollutkaan. Hassusti siinä silti kävi niin, että kun syntymäpäivä oli enää vain vajaan puolen vuoden päässä, niin elämässäkin alkoivat puhaltaa uudet tuulet.

Mieheni lopetti samalla hetkellä sekä oluen naukkailun että kahvinjuonnin. Hän alkoi myös käydä säännöllisesti lenkillä, katsoa hieman mitä suuhunsa laittaa ja – yllättävää kyllä – siivota kotona aiempaa enemmän. Tiedä sitten kuinka paljon nelikymppissynttäreillä on asian kanssa loppujen lopuksi tekemistä, mutta ainakin hän tuntee olevansa elämänsä vedossa. Paino on pudonnut, unenlaatu parantunut ja virkeystasokin parempi kuin kolmekymppisellä. Siistiä.

Itse olen kärsinyt toistuvista ikäkriiseistä lähes koko ikäni. 21-vuotissyntymäpäivä oli vielä hauska, mutta sen jälkeen alamäki on ollut toistuva ja koko ajan jyrkkenevä. Olin raunio kolmekymppisteni lähestyessä.

En silloin aloittanut kuntokuuria, vaan kohtasin uuden sivun elämässäni samalla arvokkuudella ja ylväydellä kuin kaikki aikaisemmatkin – eli kirkuen, vastaan potkien sekä huomattavassa humalassa. Sain puolisoltani synttärilahjaksi rahaa tatuointikassaan ja kolmekymppisteni jälkimainingeissa olenkin purkanut ikääntymiseni aiheuttamaa stressiä itseni koristeluun. Tatuointien lisäksi olen laittanut uudestaan korut kaikkiin lävistyksiini, joista korut vielä läpi menivät. Kyseiset lävistykset ovat vuosia (vuosikymmeniä!) vanhoja eikä niissä ole ollut koruja pitkiin aikoihin, mutta koen nykyään olevani tarpeeksi vanha näyttämään siltä miltä haluan. Sama pätee tatuointeihin.

Sain kolme lasta kaksikymppisenä ja se vuosikymmen menikin mukavasti siinä touhussa. Nyt kolmekymppisenä olen pystynyt eri tavalla panostamaan myös itseeni. Näin myös mieheni ajattelee omasta tilanteestaan (eikä edelleenkään myönnä, että mitään ikäkriisejä olisi olemassakaan)

Lohdutin miestä vanhalla sanonnalla, että miehet ovat kuin viini – he paranevat vanhetessaan. Tähän tuo järjen jättiläinen totesi, että naiset ovat vanhetessaan kuin juusto – maku paranee samalla kun haju pahenee.

En tiedä näkeekö hän enää viisikymppisiään.

Riina K

Riina K

Olen kolmekymppinen kolmen lapsen äiti. Tahtoisin vanhempana olla kuin Muumimamma, mutta usein päädyn samaistumaan Niiskuneitiin: "Minä olen äiti ja äidinrakkauteni on ylitsevuotavaa, mutta nyt alan olla myös pahasti rasittunut äiti." Kyllä, rakastan Muumeja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *