Rakastatko vielä, kun olen ruttuinen?
Häät. Kolme muuttoa. Kahden asunnon loukku. Kaksi remonttia. Muutamat hautajaiset. Lomautuksia. Uusia työpaikkoja. Kastajaiset. Kaksoset. Kuningas Ei. Harrastukset. Oma aika. Kaverit. Riitoja. Talousongelmia. Sovintoja. Myötä- ja vastoinkäymisiä. Tässä vielä olemme. Me.
Kiireisen arjen keskelle on kovin helppoa eksyttää parisuhde. Painaa se niin pienellä, kursivoidulla fontilla kalenteriin, ettei siitä saa edes selvää. Päivä päivältä se toinen ihminen karkaa kauemmaksi. Ja itse katoat vastakkaiseen suuntaan. Kun aamulla toivotat hyvää huomenta, sanot sen vain muodon vuoksi. Koska niin kuuluu tehdä. Oikeasti ajatus on jo muualla. Sitä miettii päivän säätiedotusta ja sitä, mitä kannattaa kuopukselle pukea päälle. Jääkaapin sisältöä ja sitä, miten siitä saisi taiottua päivän ruuat mahdollisimman vähällä vaivalla. Aikataulutusta. To do-listoja.
Oikeastaan toisen kuulumiset tai tieto siitä, nukkuiko se hyvin vai ei, eivät edes kiinnosta. Tieto ei enää tunnu oleelliselta sen rinnalla, että auto on taas hajalla ja lapset pitäisi viedä kouluun jotenkin. Onnistuisiko teleporttaus, kun autoa ei olekaan? Kun iltaisin olemme hetken kaksin, tuntuu vain enemmän ja enemmän etäiseltä. Toinen puhuu hepreaa auton moottorista. Minä mietin suklaata ja sitä, miksi on aina nälkä. Olemme Menninkäinen ja Päivänsäde.“Kun menninkäinen yksin tallustaa, Hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on, Ja toinen yötä rakastaa..”
Haluan sytyttää liekin uudestaan. Pelata myös jossakin toisessa joukkueessa kuin siinä, jota lapsiperheeksi kutsutaan. Haluan tuntea paloa. Haluan, että se toinenkin tuntee sen. Kaikki arjen pienet teot, kuten kahvikupin ojentaminen juuri heränneelle, on jo tehty. Tarvitsen enemmän. Matkan varrella rakastansinua on muuttunut ajavarovasti-lausahdukseksi. Tarvitsen enemmän.
Arjen keskelle on hankala löytää luksusta. Lyhyt kävelylenkki metsässä ei oikein tuo sitä samaa iloa kuin kokonainen yhdessä vietetty vuorokausi kaukana arjesta. Mistä edes puhua, kun mitään ei oikein enää tapahdu? Ja samaan aikaan tapahtuu kuitenkin. Lapset kasvavat. Kehittyvät. Maailma pyörii oman akselinsa ympäri vuorokauden aikana. Aamua seuraa ilta ja yötä uusi aamu. Uusi päivä.
Jossain pääni sisällä joku huutaa kovaan ääneen: “Välitunti on päättynyt. Kaikki tunnille.” On pakko ryhdistäytyä. Pakko olla kiinnostunut. Löytää iloa ojennetusta kahvikupista. Siitä, että olemme samaa mieltä edes siitä, että olemme eri mieltä. Olla iloinen siitä, että puhut. Ei sillä ole väliä, että keskustelemme auton moottorista. Pääasia, että puhut. Minulle. Metsässä otan sinua kädestä. Halaat minua ja suukotat otsalle.
Jonakin päivänä maailma on pyörinyt niin monta kertaa ympäri, että lapset muuttavat pois emmekä enää voi väitellä siitä, kumpi vie heidät kouluun. Jonakin päivänä kasvoillamme on enemmän ryppyjä kuin sileää ihoa. Jonakin päivänä värjään hiukseni liian tummiksi ja leikin, etteivät ne ole harmaantuneet ollenkaan. Jonakin päivänä ostamme sellaisen keinutuolin, johon mahtuu istumaan kaksi vierekkäin ja väittelemme siitä, mihin tahtiin keinumme.
Vaikka toisemme välillä eksytämme, rakkautta en halua kadottaa kuitenkaan. En ylä- enkä alamäkeen. Eksynyt tai löytynyt, minä tahdon vieläkin.
