Rakas, minusta tuli pullukka

Rakas, minusta tuli pullukka
Kuva: Unsplash

Joskus muinoin olin hoikka. Ala-asteella minulla epäiltiin anoreksiaa. Ihan vain siksi, että olin hoikka pajunvarsi. Ylä-asteella kapeille säärilleni naurettiin. Aikuistuttuanikin olin hoikka. Sain syödä lähes mitä vain ja minähän söin. Sitten tulin raskaaksi. 

Odotin kaksosia, isosta vatsastani olin lähinnä huvittunut. Takaapäin kukaan ei huomannut, että olin raskaana, mutta kääntyessäni en oikein mahtunut edes oviaukkoon. Elin illuusiota, että saan entisen vartaloni takaisin heti, kun lapset ulos pullautan. Kuinka väärässä olinkaan.  

Synnyttämisestä minulle kerrottiin. Kerrottiin imettämisestä. Kerrottiin vauvoista. Perhehuoneista. Neuvolasta. Jälkitarkastuksestakin. Kukaan ei kuitenkaan kertonut, että vartaloni ei enää ikinä ole entisensä. Ei kerrottu, että synnytyksen jälkeen käveleminen ilman tukea ei onnistunut, sillä keskivartaloni ei enää jaksanut tukea minua. Ei kerrottu, että en voi hyppiä ja juosta tai aivastaa ilman, että saatan samalla pissata housuihin. Ei kerrottu vatsalihasten erkaantumasta. Ei kerrottu siitä, koska kannattaa aloittaa urheilu. Itsestäni huolehtiminen. Nuo kaksi ihmisen alkua olivat tärkeintä. Minua ei enää ollut. 

Peilistä minua tuijotti tuntematon olio. Sen hiukset harottivat, silmät olivat väsyneet ja se vatsa. Se vatsa. Ensin vatsa näytti siltä, että sinne oli unohtunut joku. Pikkuhiljaa kumpu pieneni ja vatsa muistutti tyhjää, ruttuista ilmapalloa. Kukaan ei kertonut, että niin kävisi. Se ilmapallo ei istunut minuun, vaan se vyöryi housujen vyötärön ulkopuolelle. Hankasi. Oli täynnä raskausarpia. Siitäkin huolimatta, että vatsani oli tehnyt upean työn ja toiminut turvapaikkana kahdelle pienelle ihmisenalulle, olin kauhuissani. 

Synnytyksen jälkeisen tarkastuksen teki terveyskeskuksen lääkäri. Hän ei katsonut lantionpohjalihaksiani tai vatsalihaksiani. Totesi vain pikaisesti, että kaikki on kunnossa. Kysyessäni urheilusta, hän totesi kiireisesti, että senkus urheilet. Minähän urheilin. Heräsin kukonlaulun aikaan ja juoksin raivoisasti. Söin vain salaattia. Tein sata vatsalihasta päivässä. Väsyin. Laihduin. Vatsa oli ja roikkui. 

En arvostele muiden vartaloita. Muut voivat olla alipainoisia tai ylipainoisia. Ryppyisiä tai sileitä. Vatsassa voi olla sixpack lihaksia tai sixback kaljaa. Ihan sama minulle. Julkisuudessa puhutaan kehopositiivisuudesta. Siitä, että itseään pitää rakastaa. Siitä, että jokaisen keho on temppeli. Minä vihasin omaa temppeliäni. Kävin kunnallisella lääkärillä. Kävin työterveyslääkärillä. Kukaan ei ottanut minua tosissani. Työterveyslääkäri painoi vatsaani ja sanoi: “Olet vain ylipainoinen. Laihduta.” Kylläpä lohdutti. 

Keskustelupalstoilla muut äidit ylpeilivät raskausarvillaan. Sota-arpia, ne sanoivat. Tekstin läpi kuulsi ylpeä hymy, kun he kertoivat, kuinka lapset sanovat vatsan olevan pullataikinaa. Kun omat lapseni painelivat ja rypistelivät vatsaani, minun teki mieli itkeä. Tuo ei ole minun vatsani. Tuon ei kuulu olla tuossa. Kyllä minä halusin olla vähemmän pinnallinen. Ylpeä vatsastani. En vain millään pystynyt siihen. 

Koska lenkkeily, salaatin syöminen eivätkä sata vatsalihasta päivässä tuottaneet tulosta puhumattakaan kotimaamme lääketieteestä, otin esille Googlen. Tutkin ja selvitin asioita. Luin artikkeleita. Kokemuksia. Lopulta tartuin härkää sarvista ja tein päätöksen. Varasin ajan abdominoplastiaan eli vatsanpeitteiden korjausleikkaukseen Tallinnaan. Erkaantuneet vatsalihakseni yhdistettiin ja pääsin eroon selkäsärystä, huonosta tasapainosta ja mikä parasta, siitä tyhjentyneestä ilmapallosta. Sain Minut takaisin.  

Olen aina ollut ylpeä siitä, että olen Äiti. Onnellinen. Nyt olen sinut myös ulkokuoreni, temppelini kanssa. Seuraavaksi alkaa rankin etsintätyö: Mitä muuta olen kuin Äiti? Kuka on tämä Karoliina, joka sisälläni asustaa?

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *