Välillä on ikävä tätä aikaa. Jokainen äiti muistaa ne hetket, kun vastasyntynyt on rinnalla, lähellä sydäntä. Niissä hetkissä on taivas lähellä, kaikki niin yksinkertaista. Kaikki tarvittava läsnä. Rauhallinen läsnäolo, äidistä vauvaan, mutta myös vauvasta äitiin.
Aiemmin, pienten lasten äitinä minulla oli tieto, mihin minä kuulun. Kuuluin pienille lapsille ja siinä arjessa kaiken tolskaamisen keskellä oli silti jotakin käsittämätöntä tyyneyttä. Levollisuutta ja luottamusta, niinkuin vain lapsella on, kun hänen pieni kätensä tarttuu äidin käteen tai kun hän katsoo silmiin katse täynnä luottamusta. Välillä on ikävä niitä arkisia päiviä, kun lapsille riitti suuri pala pahvia ja värikynät. Tottakai minulla on monia rooleja nytkin, mutta, kun lapset ovat kasvaneet, käsi on irronnut kädestä ja on täytynyt päästää irti. Vaikka onhan se tietysti niin, että sitä päästää käden kädestä, mutta ei koskaan sydämestä. Samoin tapahtuu kuolevan lähellä. Käsi kädestä on irroitettava, mutta hän ei lähde koskaan sydämestä.
Näissä hetkissä monta kertaa voimaantui jaksamaan isompien lasten haasteet. Kuka viisas sanoikaan joskus, että murrosikäisen perheessä pitäis olla aina vastasyntynyt tai eläin. Vastasyntynyt asettaa aikuisen aseettomaksi ja kaiken mitä hän tarvitsee, hänelle antaa. Sitä ei edes mieti. Kohtelemmeko yhtä pyyteettömästi ketään muita ihmisiä ?
Katselin areenasta ohjelman vammaisista ihmisistä ja minusta tuntui heidän palvelujensa kilpailutus erittäin pahalta. Siinä kohtaa, kun oma koti, oma asumisyksikkö kilpailutetaan tasaisin väliajoin, siinä kohtaa pitäisi mennä paljon syvemmälle, kuin rahaan. Se tuntuu kauhean väärältä.
Elämässä rahalla saa asioita. Rahalla pyöritetään yhteiskuntaa. Rahalla tehdään voittoja. Uskon silti, että rahaa ja keinoja on juuri siihen mihin halutaan. Vanhuksille, saattohoitoon, vammaisille, lapsille, mielenterveyteen. Silloin, kun halutaan ajatella äkkipäätä suoran tuottavuuden kannalta langetaan suoraan sudenkuoppaan. Kun ei osata ajatella pidemmän aikavälin tuottoa. Sitä, kuinka ihmisen hyvinvointi heijastuu kehänä, kuin vedenpintaan tiputettuna pisarana, jonka kehä laajenee ja laajenee. Kun läheinen on saattohoidossa tai kun läheisen mieli järkkyy, se ei kosketa vain häntä itseään, vaan monia muita läheisiä ja perhettä, ystäviä, jopa työ-tai muuta yhteisöä. Elämä on kiertokulku. Minä uskon, että sen minkä teen yhdelle pienimmistä, siinä on siunaus. Siinä on rakkaus ja elämän onni. Siinä on myös Suomen kansan siunaus.
