Vanhempi! Kuinka usein sinä heittäydyt leikin vietäväksi?

Vanhempi! Kuinka usein sinä heittäydyt leikin vietäväksi?
Kuva: Meghan Hessler

“Äiti tuu leikkiin” Kodissamme kuuluu tuo pyyntö usein, lähes päivittäin. Mutta montako kertaa vastaan pyyntöön myöntävästi ja täytän lapseni toiveen yhteisestä leikistä? Sillä samalla sekunnilla kun lapsi kysyy leikkiin mukaan voisin valehtelematta koska vain mennä mielummin pesemään likaista vessaa, pinoamaan pyykkivuorta pienemmäksi, tekemään ruokaa, jotain!

Hävettää myöntää, että todella vähän vastaan lapselleni myöntävästi. En edes muista koska olisin istunut lattialla leikkimässä nukeilla kotia tai päristellyt pikkuautoilla ympäri maton reunaa.

Leikki on lapsen “työtä”. Se ei kuitenkaan ole pelkkä klisee vaan täyttä totta – tavallaan. Lapsen kehittymisen kannalta leikkiminen on tärkeää mielikuvituksen kehittymiselle, ympäristöön tutustumiselle, motorisille taidoille ja sosiaalisten taitojen rakentumiselle. Miksi en leiki lapsen mukana vaikka se on hänelle tärkeää kaikella tavalla?

Aikuisten tehtävänä ei ole leikkiä. Pitäisi olla!

Lasten leikkimistä on ihana katsella ja seurata. Lapsi joka on uppoutunut leikin lumoihin ja omilla leikkitaidoillaan vuorottelee ja rytmittää leikkiä taitavasti on sydämen sulattavan suloista. Naurua ja kikatusta riittää kun leikkiin tulee jännittäviä käänteitä ja suunnan vaihdoksia.

En ole leikissä mukana koska en miellä sitä alitajunnassani tehtäväkseni. Minä en tarvitse tutustumista ympäristööni, minun ei tarvitse kehittää taitojani vuorotella leluilla, eikä mielikuvitukseni tarvitse kehittyä yhtään enempää. Minun tehtävänä ei ole istua lattialla ja kuvitella pehmonalleperheen päivällisaikaa, eikä rakentaa Dubloista päämajaa rekka-autoille. Olen tehnyt nuo kaikki jo omassa lapsuudessa ja kasvoin siitä jo ohi. Nyt jäljellä ovat aikuisuuden velvollisuudet.

– Aikuisille leikkiin heittäytyminen on tutkimusten mukaankin usein vaikeaa. Se voi tuntua tylsältä tai jopa ajanhukalta, tietää lasten ja aikuisten yhteisleikkiä väitöskirjansa osana tutkiva sairaanhoitaja Johanna Olli.

Lasten leikki on vanhemmille ihaninta siksi että saa olla itse rauhassa

Leikkiin heittäytyminen on ilmeisesti muillekin aikuisille haastavaa. Aikuisen tehtävänä on luoda leikille turvalliset puitteet ja huolehtia siitä, että jokainen lapsi saa osallistua leikkiin. Itse leikki on lasten vastuulla toteuttaa. Omien kiireiden keskellä pysähdyn varmasti kuuntelemaan, mitä pienellä leikkijällä on asiaa ja huomioin hänen tarpeet.

Rakastan lasteni ajatuksia ja hassuja mietintöjä. Silti laistan itse leikistä erittän sujuvasti, sekä huokaan helpottuneena kun leikki alkaa ja saan itse vaikka räkiä halutessani kattoon.

Selityksiä on useita miksi luistan leikistä lähes poikkeuksetta. Ensinnäkin, tunnen jatkuvasti niskassani vanhemmuuden erilaiset vaatimukset, joita on varsin riittävästi. Voisi sanoa, että harvoin on hetkeä, kun kotityöt ovat tehty, seuraava päivä esivalmisteltu ja perhe ruokittu. Jostain täytyy luopua, että saan päivään mahdutettua sen leikkihetken lapsen kanssa, valitsenko jättää märät pyykit koneeseen, vai jätänkö tiskit altaaseen?

En voi selitellä omaa leikkimättömyyttäni ainoastaan ajankäytöllä. On hetkiä jolloin haluan vain maata sohvalla ja selata kännykkää. Haluan istua takapihalla kahvikupin kanssa musiikit korvilla ja miettiä ihan Ulla Taalasmaana miksi naapuri ei vieläkään ole leikannut omenapuitaan. Haluan chillata ja ottaa rennosti, jotta jaksan taas olla se äiti joka pyyteettömästi hoivaa, suojelee, auttaa ja kasvattaa lapsiaan rakkaudella.

“Sellainen aikuinen on pöljä, joka ei osaa juoda tyhjästä muovikupista lapsen tarjoamaa kahvia.”

Lapsen kanssa aikuisellakin olisi lupa leikkiä. Voisi kerrankin heittäytyä pois aikuisen roolista ja olla mukana lapsen maailmassa hänen leikin kautta. Olisi terapeuttista poistua mielikuvitusmaailmaan joka rakentuu ilman mitään määränpäätä – ilman päätä ja häntää. Voisi leikkiä hammaslääkäriä tunkemalla pilliä suuhun ja todeta hammaspeikon rakentaneen suuhun leikkimökin, niin huonosti on pesty. Miksi en tee sitä?

Osaan kyllä ryystää kahvia muovimukista, ja osaan leikkiä Barbieilla kesäpäivää ja lähteä uimarannalle lavuaariin. Yleensä se on vain todella väkinäistä. Huomaan että käteni hapuilee kännykkää ja keksin sata syytä miksi äidin täytyy nyt mennä tekemään jotain muuta.

Töistä kotiin tullessa ei periaatteessa voi nollata työpäivää jos uttaa niitä barbeja siinä lavuaarissa. Osaan siis leikkiä, mutta se on väkinäistä. Lapsi varmasti antaa palautetta siitä että mun Barbie on hukkunu jo sata kertaa kun en anna sille välillä happea.

– Leikkimisen esittäminen, sellainen että pakolla ajaa pikkuautoa paikasta toiseen, on todella tylsää. Lapsi huomaa sen heti ja jää aina vaan mankumaan lisää, kun vanhempi ei leiki kunnolla, kertoo Johanna Olli.

Allekirjoitan tämän täysin, kun olen leikissä mukana vaan fyysisesti, huomaa lapsi oman passiivisuuteni heti. Kun leikitään, pitäisi leikkiä kunnolla. Enhän minä toimita äitiyttä, rakkautta, palkkatyötä, ystävyyssuhteita tai elämääkään puoliteholla.

Lue myös:

Ei mun tartte mennä lääkäriin, kysyin jo Facebookista

Hyvää syntymättömyyspäivää!

Katsottaisiinko telkkarista Pipsa Possua vai Penismiestä?

Ruuhkavuodet toimitus

Ruuhkavuodet toimitus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *