Sata kiloa perunoitakin kuoritaan peruna kerrallaan.

Sata kiloa perunoitakin  kuoritaan peruna kerrallaan.

Aamuaurinko herättää minut, avaan parvekkeen oven ja kuuntelen lintujen taukoamatonta konserttia. Ajattelen tässä, että mikä onni, että minulla on niin monta lasta. En olisi koskaan mistään kirjasta oppinut niin paljon ihmisyydestä, kasvusta ja lapsesta. 

Kun on paljon lapsia nähdään helposti se vaiva, työ, rahanmeno ja oman ajan menetys. Mielikuvat ovat suoraviivaisia ja yleistäviä. Unohdetaan, että myös suurenperheen äiti on ihminen, minä, yksilö, jolla on tunteet ja joka saattaa loukkaantua yhtälailla arvostelun alla. 

” miten sinulla riittää ikinä aikaa kaikille lapsille antamaan huomiota ” voi olla ihan oikeutettu kysymys, mutta silti äärettömän loukkaava ja kyseenalaistava ja arvosteleva. 

Suurenperheen äidin on aika usein päätettävä olla välittämättä. Ei ole helppoa aina päättää olla välittämättä, kun siltikin sisin tuntee. Jos ja kun päättää olla välittämättä, vaikka kuinka tuntuisi epäoikeudenmukaiselta tai pahalta siinä ikäänkuin kieltää tunteensa, tuntemuksensa itseltäänkin.

Tämä viikko on ollut täynnä pieniä, isoja yllätyksiä, jotka tuovat arkeen ilon. Mietin tässä aamun lämmössä, että oikeastaan juuri ne pienet, helpostikin toteutettavat asiat loppujen lopuksi tahdittavat tavattoman paljon mielialojemme kulkua arjessa. Pienten lasten äitinä on oppinut katsomaan alhaalta, matalalta ja lähelle.

Olen tutkinut peilisolujen ja niiden toimintaa sekä empatiakyvyn syntymistä lapsuudessa. Mitkä tekijät vaikuttavat siihen, lisäävät tai vähentävät sitä, kuinka ihmiselle kehittyy varhaislapsuudessa myötäelämisen kyky. Tutkimus vie mennessään ja lisää aina vain uusia näkökulmia ja kysymyksiä. On hälyttävää, että jo hyvin pieniltäkin lapsilta voi puuttua kokonaan empatiakyky. Koululaisia tutkittaessa laskua on tapahtunut järkyttävän paljon viimeisten vuosikymmenten aikana. Näyttää siis siltä, että mitä vähemmän ihminen tarvitsee toista ihmistä, sitä vähemmän hänellä riittää myötätuntoa. Ehkä tähän perustuu juurikin sanonta, raha tai valta ei tuo onnea. 

Peilisolut laittavat jäljittelemään, mutta mielenkiintoisempaa on, että toisen ihmisen toiminnan tarkkaileminen aiheuttaa meissä automaattisen aktivoitumisen samoissa hermojärjestelmissä, jotka teon suorittaminen aktivoi myös itse tekijässä. Tämä hermojärjestelmä mahdollistaa siis motorisen toiminnan visuaalisen kuvautumisen.  Tutkin siis millainen vaikutus tällä on mm. empatiakyvyn syntymiseen ja voiko esimerkiksi taiteen keinoin edistää näitä elämän ja onnellisuuden kannalta tärkeitä taitoja, vuorovaikutusta, empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja. 

Ihmisen visuaalinen kyky nähdä asioita on hyvin erilainen, eritasoinenkin, mutta on yllättävää, että tunnepuolella hyvinkin samanlainen. Olen tehnyt kuvasarjaa, joko koostuu ei selittävistä kuvista ja hämmästynyt siitä, kuinka samalla tavalla ihmiset kuvaavat niitä tunnetasolla. Samoilla adjektiiveilla, samoilla tuntemuksilla. Ajatuskaarenpäät ovat lähellä toisiaan. Tämä kielii siitä, että ihmisellä on syntyjään olemassa tunnetason koordinaatiota ja elinympäristö, ihmiset ja kokemukset siellä sitten määrittelevät mihin suuntaan ne kehittyvät. 

Olen siis kaiken tutkimussekamelskan keskellä miettinyt sitä, että loppujen lopuksi juuri pienillä , merkityksettömänkin tuntuisilla asioilla kykenemme sanattomastikin vaikuttamaan yllättävän paljon. Ihmisen alitajunta toimii, solut muistavat ja useiden asioiden ensimmäinen tunnesignaali vaikuttaa suhtautumiseemme ja toimintaamme. Siksi sillä on merkitystä kuinka kohtaamme myös sanattomassa vuorovaikutuksessa toisen ihmisen.

Niin usein ajattelen, kuinka voisin maalata elämäni niin, että jokainen siinä lähellä ja kauempana oleva löytäisi pehmeyden, ilon, valon. Löytäisi värit, sillä minä tiedän miltä näyttää ja tuntuu, kun on pelkkää mustaa, tummaa vettä, johonka voisi kadota, johon voisi upota. Maalaisin levein pensselein niin, että siitä riittäisi kaikille. Että jokainen ihminen saisi minusta sen peilin, jota tarvitsee. Etten koskaan katsoisi toisen ihmisen elämää omien silmälasien läpi arvostellen.

Mutta niin usein tuntuu , että en riitä, en kykene, pysty tai jaksa. Voimani loppuvat usein liian aikaisin. Moni hyvä aie ja ajatus jää keskeneräiseksi mielen soperteluksi, ja ymmärrän , ettei tästä maalauksesta tule koskaan täydellisen kaunista. Ei tule sitä päivää, jolloin voisin olla tasapuolisesti kaikille. 

Keskeneräinen ihminen,  alusta loppuun asti. 

Niin, tosiaan, usein minulta kysytään, mitenkä sinä riität, etenkin lapsille. En minä riitä. Olen silti. Paljon. Ihminen, nainen, vaimo, ystävä , äiti, työntekijä, opiskelija, tuttava, naapuri. Kuinka minä riittäisin? 

Ja siltikin vähän kaikille on enemmän kuin ei mitään, sillä satakiloa perunoitakin  kuoritaan peruna kerrallaan.

Tuulia

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.