Aivan tavallinen päiväni murmelina teinin, kakkosluokkalaisen ja (t)uhmaikäisen perheessä

Aivan tavallinen päiväni murmelina teinin, kakkosluokkalaisen ja (t)uhmaikäisen perheessä
Kuva: Rodolfo Barreto

Aamu: Ovelta kuuluu vieno “MAMA!!” puoli kuudelta aamulla. Makaan sängyllä selälläni ja yritän hahmottaa aikaa ja paikkaa. Kun pyyntö nousta ylös kaikuu toisen kerran, on aika toimia. Muuten pyyntö kääntyy käskyksi ja näihin hetkiin yhdistyy myös minikokoinen hermoromahdus. (Raivottaren, ei minun, omat aivoni eivät ole vielä heränneet). Raahaudun kahvinkeittimelle ja lataan pannullisen toivoa, voimia ja energiaa keittimeen. Keitän puuron. Jos Tytärlapsen koulupäivä alkaa kahdeksalta, hiivin viimeistään klo 7.15 silittelemään häntä hereille. Virhehän se joka tapauksessa on. Silittely, herättely, hengittely. Mutta joka aamu elän reunalla ja uskaltaudun teinin huoneeseen..  

Aamupalapöydässä on aina vääriä tuotteita. Puuro ei kelpaa, leipä ei kelpaa, murot ei kelpaa, mutta otetaan nyt sitä leipää sitten kun “on pakko”. Raivotar istuu omalla paikallaan ja syö itse puuroa. Pinnistän kaikki voimani peliin, etten auttaisi häntä. Se nimittäin on pahin virhe tähän hetkeen. Hän itse -lisää-tähän-mikä-tahansa-verbi ja vaikka taidot eivät vielä ole monessakaan asiassa tahdon vertaiset, pakko silti tehdä itse. Suomalainen mentaliteetti on varmasti sisäsyntyistä, huomaan. Teiniä ei kannata heppoisin perustein lähestyä. Jos kyse ei ole elämän ja kuoleman kysymyksistä, on parempi odotella parempia aikoja. Poika Poikanen herää, käy syömässä, siivoaa jälkensä, kiittää, pukee päällensä, pesee hampaansa, harjaa hiuksensa ja siirtyy eteiseen. Pukee ulkovaatteet päälleen ja huikkaa: “Kivaa päivää teille! Nähdään kahdelta!” Ja ampaisee kouluun. Aamutoimiin kulunut aika: 16 minuuttia. 

Päivä: Raivotar ulkoilee, käy potalla, syö lounasta. Suuttuu, kun hiekkaa on suussa, lunta on liian vähän tai liian paljon ja leikkipuisto on väärä. Pissaa pottaan ja vähän sen ulkopuolelle (MITENNN se on edes mahdollista, kun on tyttö??). Syö itse ja ruokkii samalla koirat, jotka eivät kerjää, sattuvat vain majoittumaan ruokapöydän lähettyville, ihan vain seuraksi. Suuttuu, kun ei saa haarukkaan keittoa, muttei suostu myöskään syömään lusikalla. Auttaa ei voi. Tietenkään. Menee päiväunille. Tulee sängystä pyytämään vettä, unikaverin, jota ei haluakaan, pissalle, juomaan lisää vettä ja suuttuu kun mama ei tule viereen. Jos mama tulee viereen, se häiritsee eikä pysty nukkumaan. Kiukuttelee, polkee jalkaa ja kähnää, kunnes lopulta vetää peiton päähänsä ja nukahtaa. Tytärlapsi tulee koulusta. Läksyt on tyhmät ja niitä on paljon. Tyhmää joutua tekemään ne heti koulun jälkeen, mutta vielä tyhmempää, jos venyttää niiden teon iltaan. Miksi koiraa pitää viedä? Onko pakko mennä pitkä lenkki? Tyhmää sekin. Ei haluaisi luopua siitä, mutta hoitaminen on työlästä. Ai taas makaronilaatikkoa? Miksei ikinä haeta sushia tai tehdä pitsaa? Ikinä ei ole mitään hyvää.. Poika Poikanen tulee koulusta, tekee läksyt, syö ja lähtee ulos pelaamaan kavereiden kanssa. Palaa illalla. 

Ilta: Leivotaan! En myönnä olevani kovinkaan kummoinen leipuri, mutta tämä on linkki minun ja tyttärieni välillä, joten yritän ainakin. Tytärlapsi on jo niin harjaantunut leipuri, että minun osakseni jää yleensä tiskaus ja paikkojen siivous. Raivotar osallistuu läpsimällä joka kulhoa ja maistelee minkä ehtii. Tässä hetkessä harvoin tulee hermoromahduksia (johtuen selkeästä työnjaosta..). Sen vuoksi tämä on lempihetkeni päivässä. Poikanen ja Perheenpää osallistuvat syömällä lopputulokset innokkaasti. Näitä hetkiä vaalin. Sitten alkaakin iltarumba; Raivottarelle puuroa, jonka syö itse tai syöttää koirille. Tytärlapsi etsii kaapista iltapalaa, eikä yleensä löydä mitään hyvää. Syö kuitenkin, koska “on pakko”. Poikanen nappaa jotain pientä, koska on täynnä leipomuksia. Iltapesut ja -pusut onnistuu ja valtakunnassa on rauha. Raivotar antaa auttaa yöpuvun kanssa, jos saa valita itse mikä puku laitetaan. 

Lopulta istahdan sohvalle  ja mietin, että taas selvittiin. Huokaisen ja tunnen olevani kliseisesti väsynyt, mutta onnellinen. Mikä onni, että minulla on tällainen sirkus! Hiivin vielä Tytärlapsen huoneeseen ja istun viereen sängylle. Hipsutan vähän selkää eikä mitään tapahdu. Ei murahdusta, ei venkoilua tai älä koske! -tiuskaisua. Jutellaan hetki päivästä ja kaikki onkin ihan hyvin. Hymyilen ja kysyn: “Mikäs sua tänään oikein vaivas, kun olit niin kiukkuinen.?” Tytärlapsi virnistää ja sanoo: “Se on se teini-ikä..”. Poikanen nukahtaa kolmessa minuutissa, Raivotar toistaa päiväisen nukkumaanmeno-rituaalin ja uni voittaa väännön vartissa. Muutama hassu tunti ja kaikki alkaa taas alusta.  

Rouva Tirehtööri

Olen pirskahteleva ja räiskyvä, kolmenkympin rajapyykin yli pari vuotta sitten kiukulla kammennut kolmen lapsen äiti. Elämäni keskipisteet ovat 12v Tytärlapsi, 9v Poika Poikanen ja 2v Raivotar. Lasteni ja mieheni, Perheenpään, lisäksi uusperhe-sirkukseni kokoonpanoon kuuluu sekalainen setti eläimiä; pari saksanpaimenkoiraa, corgi, ja kissa. Elämässäni ovat hyvin vahvasti läsnä aikataulut, to do –listat, ahdistus ja kiukuttelu sekä toive seesteisestä ja rauhallisesta elämästä. Elämänhallintani on heikohkoa ja otteeni lipsuu vähän väliä. Onneksi olen jääräpäinen ja sinnikäs enkä ilmeisesti koskaan suostu menemään siitä mistä aita on matalin. Juuri kun joku osa-alue elämässäni alkaa sujumaan, keksin jotain uutta kivaa puuhaa tilalle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *