” Jos metsässä laulaisivat vain kaikkein kauneimmin laulavat linnut , metsässä olisi kovin hiljaista”

” Jos metsässä laulaisivat vain kaikkein kauneimmin laulavat linnut , metsässä olisi kovin hiljaista”

Kesän sylissä luonto on puhjennut kukkaan täällä Espanjassa, jossa vietän puolet vuodesta. Miten nautinkaan kaikista väreistä valon keskellä.

Olen onnellisin luonnossa, jossa voin olla juuri sellainen kuin olen. Minun ei tarvitse osata, tietää, olla jotakin, ei tarvitse pärjätä ja jaksaa, vaan luonnon keskellä mieleeni nousee yhä uudestaan se, kuinka yksinään ihminen kuitenkin on, kuinka merkityksetöntä kaikella ulkoisella on. Luonnon uskomaton voima ja kauneus auttaa minua ymmärtämään ne asiat, joilla loppupeleissä täällä elämässä on väliä. 

Yksinäisyys ei ole kuitenkaan pahaa vaan hoitavaa.  Jostain mieleeni nousee runon säe: ” Pajulinnun suruisa laulu sieluani soittaa”. Ehkä minulle käy juuri noin, sieluni surut heijastuvat pajulinnun laulusta ja tekevät niistä kuitenkin kauniin. 

Luonto puhuttelee minua ja antaa vastauksia. Luonnon monimuotoisuus kertoo minulle myös vaikkapa siitä, että kun katselen kukkia, olivatpa ne millaisia tahansa, pieniä, suuria, minkä värisiä, en ole koskaan nähnyt rumaa kukkaa. Kun kukkaa katsoo läheltä, näkee miten taidokas ja uskomattoman se on. Luonto on myös paras opettajamme. Ikiaikojen ajan se, jos mikään se on kestänyt tuulet ja myrskyt ja auringon paahteet. Siksikin se on niin lohdullinen paikka. Joskus törmäsin myös viisauteen :” Jos metsässä laulaisivat vain kaikkein kauneimmin laulavat linnut, metsässä olisi kovin hiljaista” 

Eräänä päivänä makasin suuren puun alla ruohikolla , taivas kaartui ylleni sinisenä, solmin kukista seppelettä. Ja ajattelin, että juuri siinä hetkessä olin onnellinen.  Niin vähän tarvitsin siihen tunteeseen. 

Sitten olin eräässä paikassa, jossa oli paljon ihmisiä. Katselin heitä ja tein sellaisen huomion, että useimmat ihmiset eivät kuuntele ymmärtääkseen, vaan jotta saisivat vastata. Minua on aina turhauttanut kiireen ja ohittamisen kokemukset. Suuren perheen äitinä on tuntunut välillä, että kaikella muulla on enemmän väliä, kuin minulla. Samalla olen itsekin automaattisesti siirtänyt omia tarpeita syrjään ja ikäänkuin odottamaan vuoroaan. 

Asuessamme Espanjassa minuun on tehnyt vaikutuksen se, että ihmiset keskittyvät  enemmän toisiinsa. Ulkoiset asiat jäivät taka-alalle. Ihmisillä on enemmän aikaa toisilleen. Ihmiset ovat enemmän läsnä toistensa kanssa. 

En tarvitse hienouksia, en kultaa, en titteleitä , mutta se mitä tarvitsen, on aikaa. Aikaa pysähtyä elämän äärelle. Aikaa pysähtyä katsomaan ja näkemään, kokemaan ja aistimaan, tuhansien värien ja tuoksujen maailma . Aikaa maalata se sieluni kankaalle ja aikaa jakaa sitä ympärilleni valona.  Sitä minä toivon. Sitä minä haluan elämältä. Se on minulle tärkeää. 

Haluaisin joskus pysäyttää ihmiset paikoilleen. Näkemään, kokemaan. Keskittymään hetkeen. Haluaisin joskus sanoa katso, kuule, tunne kaikin aistein,  kaikki se mitä juuri nyt näet ympärilläsi. Juuri siinä hetkessä. Sillä se on arvokkainta mitä omistamme.

Kun me olemme levottomia, elämä painaa meitä, meillä on niin kiire, ettemme ehdi pysähtymään toistemme äärelle, kännykät, tietokoneet ja kaikki muu vie huomiomme, me lisäämme niin vain omaa ja toisten pahoinvointia. Ihminen on taitava selittäjä. Hommat tulee tehdä, tiskit tiskata, ruuat laittaa, harrastuksiin kuskata, arjen tulee pyöriä. Teen vain tämän, katson vain tämän.  Ja aika kulkee ohitsemme. Ihminen selittää useimmiten siksi, ettei tarvitsisi miettiä muutosta. Keskittyminen ja rauhoittuminen on monesti vaikeaa. Näin moni ihmissuhde kärsii ja voi huonosti. Niin moni ihmissuhde katkeaa. 

Mietin itseäni. Näen, koen ja tunnen paljon. Minulla on sisällä elämän nälkä ja jano. Silti en tahtoisi tuhlata elämää kiireeseen. En tahdo, että minusta tulee ohittaja, se joka on toisille välinpitämätön, mutta hieno suorittaja joka saa paljon aikaan. Haluan, että sieluni pystyy pysähtymään. Ja saman haluan opettaa lapsilleni. Sillä rikkain meistä ei ole se, jolla on eniten rahaa, vaan se, joka on tuntenut elämän.

Tuulia

Olen pikkulapsivaiheen selättänyt ja pesukoneen lingosta selvinnyt suurperheenäiti, taideterapeutti, yhden elämän kuvaaja, valoa rakastava luonnonlapsi, jonka intohimona on matkailu, luonnossa vaeltaminen sekä sisustaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *