Minä paloin loppuun

Minä paloin loppuun

Monet kerrat oon miettinyt elämää taaksepäin. Välillä koen että tällä hetkellä en edes elä sellaisia ruuhkavuosia, mitä elin vuosia takaperin. Neljä lasta, remontti, työ ja opiskelu sekä itselläni diagnosoimaton ADHD. Jälkikäteen selvisi että myös kolmella lapsella on ADHD joka tietenkin toi silloin jo lisämausteita arkeen. Ajoin itseni piippuun ihan totaalisesti. Hassua on, että niin moni hämmästelee miten handlaan nyt tän uusperhe-arjen ja on hiki otsalla pelkästä kuuntelusta kun vastaan. Oon onnellinen kun voin kertoa, että me pärjätään loistavasti!

Diagnosoimaton ADHD vaikutti osaltaan siihen, että paloin loppuun vuosien kuluessa. Tein remonttia, opiskelin ja tein keikkatöitä. Koulun suoritin kiitettävin arvosanoin, koska olin päättänyt että haluan sen läpi täydellisesti että on hyvä paperi millä hakea jatko-opintoihin ja sitä kautta päästä töihin lastensuojeluun mihin kovasti halusin. Opiskeluiden loppupuolella aloin työskennellä lastensuojelussa ja rakastin sitä työtä. Tein vuoroja hullun lailla, jälkikäteen ajateltuna liikaakin oman jaksamisen kannalta. Jossain vaiheessa elämän pyörteissä tuli seinä vastaan. Muutamassa kuukaudessa monen eri syyn tuloksena paloin loppuun. En kuitenkaan työnteosta, vaan kaikesta kuormituksesta mitä oli kasautunut harteille elämän myötä. En myöskään tarkoita vain ruuhkavuosia lasten kanssa, vaan lisänä monenlaisia vaikeita elämäntapahtumia joihin kaikkiin en itse voinut vaikuttaa. Mun elämä on niistä huolimatta ollut pääosin onnellinen, koska ympärillä oli paljon rakkautta ja kannattelevia läheisiä.

person lying on gray sofa

Kun uuvuin, hain apua vasta kun olin siinä pisteessä etten noussut enää sängystä, en jaksanut käydä kaupassa, olin todella ahdistunut. Hain kyllä apua, mutta terapia-istunnot ja lääkitys ei siinä vaiheessa auttaneet. Ajattelen nyt, että en tuntenut, arvostanut ja rakastanut itseäni. Tein valintoja jotka syöksi mut vaan syvemmälle. Olin lopulta siinä kunnossa, että pelkäsin kokoajan ja kuiskaus oli kovin ääni mitä musta lähti ulos. Muistot siitä ajasta on liian kipeitä kertoa. Oon kuitenkin pystynyt jatkaa elämää, vaikka traumaattiset kokemukset tulee aika ajoin pintaan jossain tilanteessa, pystyn niiden kanssa elämään. Tänä päivänä oon antanut anteeksi itselleni. Anteeksi sen että en huolehtinut itsestäni vaan annoin itsestäni kaiken toisille ihmisille, päätökset joita kadun ja jotka vei mut kauemmaksi itsestäni ja sai mut voimaan pahemmin. Siihen aikaan huolehdin itsestäni kyllä ulkoisesti. Se ei kuitenkaan millään tavalla saanut mua voimaan paremmin. Kun luen nykyään jostain, että äidillä pitää olla myös omaa aikaa, haluaisin huutaa että todellakin!

Se ei kuitenkaan tarkoita yksinomaan ulkonäöstä huolehtimista. Itsestä huolehtiminen on mulle sitä, että otan arjessa aikaa jolloin teen jotain mistä pidän. Se voi olla lenkillä käyminen, pitkä puhelu ystävän kanssa, turhanpäiväisten uutisten lukeminen, kotona jonkin paikan siivoaminen (no ei kyllä usein tätä), ulkonäöstä huolehtiminen, musiikin kuuntelua tai parisuhdeaikaa. Omasta henkisestä jaksamisesta huolehtiminen on asia, mikä on niin äärettömän tärkeää. En enää koskaan tee sitä virhettä, että laitan kaikkien muiden tarpeet etusijalle. Uupumus oli mulle aluksi häpeä. Häpeä siitä, että en pystynyt olemaan hyvinvoiva ja jaksava äiti. Että jouduin pitkälle sairaslomalle, ja en tiennyt miten selviän. Kaikki oli kaaosta, sekavaa ja ahdistavaa.

difficult roads lead to beautiful destinations desk decor

Allekirjoitan siis täysin sen että vanhemmat tarvitsee myös aikaa itselleen ja lapsesta kasvaa täysin tasapainoinen vaikka vanhempi ei olisi joka hetki saatavilla. Mä näen omista lapsistani sen, että voivat paljon paremmin kun mä voin hyvin. Jaksan olla läsnä ja innostun asioista mistä en ennen innostunut. Kun mä huolehdin itsestäni, samalla huolehdin lapsistani!

Oon kiitollinen siitä, että mulla on tänä päivänä mahdollisuus tähän, aina näin ei ole ollut ja se meinasi kaataa mut kokonaan. Osaan rajata omasta elämästä pois asioita jotka ei palvele ja rakenna elämää siihen suuntaan mitä toivon. Edelleen koen toipuvani loppuunpalamisesta, se on ollut pitkä ja kivinen tie. Mutta siitä selviää, kun oppii kuuntelemaan omia tarpeita ja uskaltaa rohkeasti alkaa tehdä asioita mitä mieleen juolahtaa. Pienistä puroista kasvaa suuri virta, joka tässä tapauksessa on mulle “voimavirta”. Uupumus ei ole häpeällinen asia. Toivon, että sinä joka olet väsynyt, ahdistunut ja kertakaikkiaan loppu, uskallat pyytää apua ja myöntää että et pärjää yksin.

Siiri

Olen 33-vuotias uusperheen äiti Etelä-pohjanmaalta. Harrastuksena etsin pareja 7 lapsen sukille ja kokoan uusperhe-palapeliä yhdessä muusikkopuolison kanssa. Arkeamme värittää ADHD piirteet usealla perheenjäsenellä ja koira joka saa välillä itselläni kierrokset kohoamaan yhtä korkealle kuin mieheni ääni yltää. Elämä on kymmeniä helmi-viestejä viikossa, jatkuvasti pyörivä tiski-ja pyykkikone, keikkareissuja, musiikkia, organisointia ja yrittämistä hyvällä ja huonolla menestyksellä. Ja huulipunaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *