Eerikalle

Eerikalle
kuva pixabay

Minulle se oli ihan tavallinen, kaunis sunnuntai. Äitienpäivä. Saatoin saada kortin. Kukkiakin. En enää muista. Sinulle se samainen, ihan tavallinen sunnuntai oli maailman viimeisin päivä. Päivä, jonka kaikki muistavat.

Ei minun tarvitse kertoa, mitä sinulle tapahtui. Kaikki tietävät sen jo. Jos eivät, niin kyllä google kertoo. Ei sinun elämäsi edes kuulu minulle. En minä sinua tuntenut. Tiemme eivät missään vaiheessa risteytyneet. En istunut kanssasi samassa bussissa tai ollut samaan aikaan puistossa tai uimarannalla. Emme laskeneet samassa pulkkamäessä tai olleet karkkikaupassa. Ei. Olit minulle täysin tuntematon. 

Vasta iltapäivälehtien kirkuvat otsikot kertoivat kohtalostasi. Vasta silloin tiesimme, että sinä olit. Sinä pieni, viaton ihmislapsi. Sinä jätit minuun jäljen. Sinä olit. Herätit huomaamaan, että tämä maailma on toisinaan ihan helvetin epäreilu.  Kesken työpäivän luin artikkeleita sinusta. Itkin. Luin lisää. Itkin. If you substitute blindness for kindness, please open your eyes. 

Tuijotin tyhjänä tietokoneeni näyttöä. Puhelin soi, mutten vastannut siihen. Täytyi ajatella. Täytyi ajatella sitä, että maailmaan pitäisi saada hyviä asioita. Kauniita asioita. Iloisia asioita. Eivät ne sinua toisi takaisin, saati mitään korvaisi, mutta ehkä jonkun maailma kuitenkin mullistuisi. Mietin pahoja ihmisiä. Mietin ihmisiä, jotka eivät missään olosuhteissa ansaitsisi lisääntyä. Ihmisiä, jotka olivat niin julmia, että jos heillä olisi sielu, olisi se pikimusta. Sellainen mustaakin mustempi haiseva limaklönttisielu. Mietin hyviä ihmisiä. Mietin heitä, jotka vain eivät voineet lisääntyä, vaikka olisivat sen ansainneet. Ihmisiä, joilla olisi rakkautta jaettavaksi niin paljon, että sydämeen sattuu. Heitä, joiden sielussa on glitteriä, pinkkiä ja yksisarvisia. 

Mietin tyhjiä sylejä. Mietin ikävää. Ajattelin myös omaa onneani. Sitä, että sylini ei ollut tyhjä. Ajattelin lapsiani ja päässäni soi taukoamatta: “Minä suojelen sinua kaikelta / Mitä ikinä keksitkin pelätä / Ei ole sellaista pimeää / Jota minun hento käteni ei torjuisi”. Takaraivossani huusi ajatus: Minun on pakko tehdä jotakin. Jotakin hyvää. 

Tiesin, että tulen raskaaksi helposti. Huumorinaisena saatoin joskus todeta, että tulen raskaaksi pelkästään siitä, että televisiossa vilahtaa penis. Tiesin myös, että asia ei todellakaan kaikille ole niin.  Tästä syystä päätin, että voisin yrittää täyttää edes jonkun perheen tyhjän sylin.  

Kun on 22–35-vuotias perusterve nainen, jolla ei ole vakavia periytyviä sairauksia, on sopiva luovuttamaan munasoluja. Luovuttaminen ei vaikuta omaan hedelmällisyyteen, saati edistä vaihdevuosien alkamista. Luovuttaminen ei ole näin jälkikäteen ajateltuna monimutkainen prosessi. Ensiksi sekä psyykkinen että fyysinen terveydentila kartoitetaan ja jos sinut todetaan kaikin puolin terveeksi, voit ryhtyä luovuttajaksi. Parin viikon ajan tulee pistellä itseensä FSH-pistoksia, jotka kypsyttävät useita munarakkuloita samanaikaisesti. Pistokset eivät satu. Lopuksi munasolut kerätään, keräyspäiväksi saat töistä sairaslomaa.  

En ikinä kysynyt jälkeenpäin, tuliko jossain joku nainen raskaaksi. En kysynyt, syntyikö jossakin lapsi juuri minun munasolustani. Lain mukaan mahdollisella lapsella on kuitenkin oikeus etsiä minut käsiinsä täytettyään 18. Hän saa niin tehdä, jos haluaa. Tai olla tekemättä.  

Vaikka hormonipistokset ja koko toimenpide aiheuttivat mieleni sisällä pientä myllerrystä, kertaakaan en ole katunut. En koe, että minulta olisi otettu mitään pois. Päinvastoin. Minä sain paljon. Sain auttaa. 

Karoliina

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *