Yhden Apgar-pisteen vauva

Yhden Apgar-pisteen vauva

Lapsi, joka elää. Vähän kuin Harry Potter, poika joka elää. Tosin hän on tyttö, minun omani ja ihan todellinen. Ei osaa taikoa, mutta hän on taianomainen minulle. Ajattelee asioita täysin eri tavalla kuin minä, toimii aina täysin eri moodilla kuin minä, näkee ihmisissä ja tilanteissa asioita, joita muut eivät useimmiten huomaa. Haaveilee ja elää todellakin hetkessä. Sellainen hän on. Lapsi joka on herättänyt minussa voimakkaampia tunteita mitä olen koskaan tuntenut. Tämä teksti saattaa aiheuttaa voimakkaita tunteita, ja ei näin ollen sovi herkille.

Kun odotin häntä, kaikki kääntyi päälaelleen kun kuulin erikoistuvan lääkärin sanat ultratessaan. “Vauvalla ei ole nyt kaikki hyvin”. Vaikea sydämen vajaatoiminta, massiivinen turvotus ympäri kehoa ja vatsaontelo ja keuhkot täynnä nestettä mikä ei sinne kuulu. Epäusko ja kielto-reaktio valtasi mielen ja ensimmäisenä ajattelin, että teen valituksen tästä lääkäristä samantien kun ylilääkäri aamulla toteaa, että kaikki on hyvin. Siihen loppui hänen ura, ajattelin koska olin vihainen. En tullut sairaalaan kuuntelemaan tällaista puhetta, tulin vain hakemaan lääkkeet ja oli jo ilta, pitäisi päästä kotiin laittamaan esikoinen nukkumaan. Menin siis maksa-arvojen vuoksi raskausviikolla 32 sairaalaan aavistamatta, että seuraavaksi lähden Tampereen yliopistollisesta sairaalasta ilman vauvaani. Rakenne-ultrassa kaikki oli hyvin, joten mitä ihmettä mulle nyt selitetään ajattelin. En uskonut sanaakaan.

Aamu tuli, menin ensimmäisenä kierron alkaessa ultrattavaksi. Samat sanat ja paljon lisää. “Meillä ei ole resursseja tutkia näin harvinaista sairautta, lähete Tampereelle.” Olin shokissa. Tampereella vastassa oli useampi lääkäri ja liuta harjoittelijoita huoneessa, kun tilannetta tutkittiin. Olin vihainen ja makasin pöydällä ja kuuntelin spekulointia siitä mistä voi olla kyse. Kysyin voisivatko soittaa amerikkaan tai jonnekin ja kysyä keksiskö ne siellä mistä on kyse. Silloin olin vihainen, siitä että tunsin olevani kuin näyttelyeläin, ja mitään ei selvinnyt mikä olisi auttanut pienen pientä lasta joka vatsassani oli hädässä.

Kaikenlaisia kokeita tehtiin. Yhtenä päivänä lääkäri pisti pitkän neulan mun vatsan läpi, vauvan keuhkoihin ultraääni apunaan ja otti näytteen nesteestä joka oli täyttänyt keuhkot ja vatsaontelon. Samalla otettiin napaverinäyte, lapsivesinäyte, verikokeita, ultraa, käyrillä tuntitolkulla. Jonain päivänä saimme kuulla, että hän on tyttö. Viikonpäivät kului, ja olin käyrillä tiuhaan koska vauvan vointia seurattiin tarkasti. Meille oli kerrottu, että sillä hetkellä huonompi mahdollisuus on lapsen selvitä kohdun ulkopuolella kun kohdussa ja siksi yritetään venyttää syntymän hetkeä, jotta voisivat saada selville otetuista näytteistä jotain. Jokainen hetki tiesin, että lapsi saattaa kuolla hetkenä minä hyvänsä. Sellaista painetta en toivo kenellekään.

man in green long sleeve shirt sitting beside man in white long sleeve shirt

Viikon kuluttua, sunnuntai-iltapäivänä olin ollut käyrillä useita tunteja, koska vauva ei ollut liikkunut enää tunteihin. Päivystävä lääkäri konsultoi kollegojaan, ja he yhdessä päättivät että sektio tehdään heti. 20min kuluttua päätöksestä olin leikkaussalissa. Minulle kerrottiin, että vauvaa ei ehditä näyttää, kun hänet nostetaan vatsasta, että ei hukata sekuntiakaan aikaa kun he yrittävät pelastaa pienen tyttäreni hengen.

Hän sai yhden apgar-pisteen syntyessään, sydämen sykkeestä. Muuten sininen ja eloton vauva. Lapsi syntyi klo 15:15. Ei itkua tai muutakaan ääntä, kuin jonkun sanat “vauva viedään nyt elvytettäväksi”, ja askeleet jotka veivät lapseni pois. Tuntien aikana hoitajat kävivät kertomassa, että vauva on edelleen elossa. Seitsemän tunnin jälkeen lääkäri tuli kertomaan tilanteen. Tehoelvytystä, dreenit keuhkoihin, adrenaliinia ja kaikenlaisia toimenpiteitä oli tehty seitsemän tunnin aikana. Hän sai tulla kertomaan, että vauvan tila on saatu toistaiseksi vakiintumaan. Kyseinen tiimi oli tehnyt ja antanut todellakin kaikkensa, enkä pysty koskaan kiittämään tarpeeksi. Pääsimme katsomaan vauvaa noin kahdeksan tuntia syntymän jälkeen.

pink rose bud closeup photo

Siitä alkoi 2,5kk tehohoito-jakso. Hengityskone piti lapseni elossa ensimmäisen kuukauden. Kylkiluiden väleissä oli dreenit, joista keuhkoissa oleva neste valui pusseihin. Yhdeksän infuusiota suoraa suoneen. Kanyylit päässä, käsissä ja jaloissa. Vauvaa ei voitu liikuttaa, eikä näin ollen esim. pukea koska hän rasittui hengenvaarallisesti kaikesta ylimääräisestä. Tyttäreni makasi selällään avopöydällä.

Syntymän jälkeisenä päivänä saimme tiedon, että vauvan keuhkoista otettu näyte paljasti syyn kaikelle. Harvinainen sairaus joka ei ole millään tapaa periytyvä, eikä sen syntymiselle ole mitään syytä. Sitä sairastaa yleensä vanhukset. Arvelin, että sen täytyi johtua omenasta jonka söin raskausaikana. Onhan lapsen isä allerginen omenalle. Naurettava ajatus näin jälkikäteen, mutta yritin keksiä selitystä miksi kaikki se tapahtuu. Olin nuori äiti, jolla oli 1,5v ikäinen toinen lapsi kotona. Yritin henkisesti selvitä ahdistuksesta ja pelosta jota tilanne aiheutti. Tehohoidossa oleva vauva 200km päässä kotoa, äitiä tarvitseva esikoinen ja minä lypsämässä maitoa yön pikkutunneilla vanhalla, sairaalasta lainatulla lypsykoneella. Lypsin kuivia rintoja ja itkin. Edes lääke jonka piti maitoa nostattaa, ei auttanut. Tosin lapseni ei sitä rintamaitoa voinut pitkään aikaan syödäkään. Kun maitoa alettiin nenämahaletkun kautta antaa, se oli erikoismaitoa jossa ei ollut rasvaa.

sun rays coming through trees

Sain vauvan syliin ensi kertaa kuukauden ikäisenä. Vauva oli ollut avopöydällä siihen saakka ja hengityskoneessa. Siinä kohtaa enää nasaali ja keskoskaappi. Lukuisat muutokset sairaala-aikana lapsen tilassa ja niin monet hetket joiden pelkäsin olevan viimeisiä hetkiä hänen kanssaan. Aloin pikkuhiljaa puhua lääkärien ja hoitajien kieltä kertoessani läheisille miten vauva voi. Käsittämätön ihme tapahtui, ja 1,5kk tehohoidon jälkeen vauva siirrettiin kotipaikkakunnalle teho-osastolle. Sieltä kotiin kuukauden kuluttua. Minun pieni tyttäreni, todellinen taistelija.

Itken vieläkin kun kerron hänestä. Kävimme vierailulla Tampereen vastasyntyneiden teholla vuosien jälkeen, ja silloin oli kyyneleet silmissä hoitajillakin, jotka eivät olleet unohtaneet tätä selviytymistarinaa. Ei tarvinnut soittaa jenkkeihin kenellekään, meillä on täällä kotimaassa aivan käsittämättömän taitava ja hyvä sairaalahoito. Sairastuin itse kokemukseni jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja tämä kokemus aiheutti myös seuraavissa raskauksissa voimakkaita pelkotiloja. Aika kultaa kuitenkin muistot ja parantaa haavat. Olen enemmän kuin kiitollinen, että sain pitää hänet.

Siiri

Olen 33-vuotias uusperheen äiti Etelä-pohjanmaalta. Harrastuksena etsin pareja 7 lapsen sukille ja kokoan uusperhe-palapeliä yhdessä muusikkopuolison kanssa. Arkeamme värittää ADHD piirteet usealla perheenjäsenellä ja koira joka saa välillä itselläni kierrokset kohoamaan yhtä korkealle kuin mieheni ääni yltää. Elämä on kymmeniä helmi-viestejä viikossa, jatkuvasti pyörivä tiski-ja pyykkikone, keikkareissuja, musiikkia, organisointia ja yrittämistä hyvällä ja huonolla menestyksellä. Ja huulipunaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *