Miten yksikään vanhempi voi olla ajoissa?

Miten yksikään vanhempi voi olla ajoissa?
Kuva: JuergenPM / Pixabay

Kirjoittaja Karoliina

Tuossa tuo istuu. Leivästä on otettu yksi haukku, vaikka se leipä on jököttänyt lautasella jo puoli tuntia. Puoli tuntia yhden hemmetin kaurapuikulan parissa. Sen sijaan että tuo ihmisenalku söisi, hän kertoo jotain päättymätöntä tarinaa Paqpasta (tubettaja, jos et tiennyt). Minä niiiiiin myöhästyn. Taas. 

En enää tiedä, millä äänenpainolla olisi parasta sanoa “syö nyt” tai “pue päälle”, jotta asioita oikeasti tapahtuisi. Jos sanon nätisti, ei sanoilla ole arvoa. Jos sanon asiallisesti, sanat eivät ole mielenkiintoisia. Jos sanon tiukasti, pahoittaa hän mielensä. Mielenpahoittamista seuraa minuutista kolmeenkymmeneen kestävä lepyttelytuokio, jonka aikana voileipä on yhä alkuperäisessä olomuodossaan. Pienen pieni hampaiden jälki sen alakulmassa. 

Lopulta leipä on otettava mukaan autoon. Lapseni T-paita on näköjään väärinpäin. Jalassa on eriparisukat. Housujen polvessa reikä ja toisessa nurmikosta jäänyt tahra. Jossakin ohimojeni takana hiipii päänsärky. Jostakin syystä vielä viisi minuuttia sitten huoliteltu nutturani muistuttaa nyt variksenpesää. Ihan jäätävä kiire. 

Automatkalla tarina Paqpasta jatkuu. En oikeastaan ymmärrä sanaakaan, mutta samalla kun mietin nopeinta mahdollista reittiä päiväkodille, ynähtelen: “Ai niinkö?” ja “Onpa hauskaa!”  ja “A-haa.” Lapseni hiljenee ja hänen ruskeat silmänsä muuttuvat innostuneista mietteliäiksi. Hetken olen kiitollinen hiljaisuudesta, mutta huono omatuntoni iskee kiitollisuutta suuremmalla voimalla takaisin.  

Menee muutama vuosi eikä lapseni enää tule kertomaan minulle innostuneena puheentulvana hänelle merkityksellisiä suuria asioita. Muutaman vuoden päästä hän tulee yhä enemmän ja enemmän viettämään aikaansa omassa huoneessaan tai kavereiden luona. Kertomaan salaisuuksiaan muille kuin minulle. Tulee hetki, jolloin hän ei enää automatkalla lallata “Äiti ja minä, parhaat kamut!” 

Kevennän kaasujalkaani. En yritä enää tehdä nopeusennätystä. Hyvällä tuurilla matkalla ei tule olemaan ruuhkaa eikä kukaan tule traktorilla eteeni. Hyvällä tuurilla olen ajoissa, mutta jos myöhästyn, mitä sitten? Muu maailma saa odottaa. Me olemme tässä. Juuri nyt. Silitän toisella kädellä lapseni sileää posken ihoa. Niin viatonta. Niin huoletonta.  “Mitä mietit?” minä kysyn. “Puita” vastaa lapseni, “Ne ovat paikoillaan ja tanssivat tuulessa. Niillä ei ole kiire minnekään.” 

Ps. Mielelläni otetaan vastaan vinkkejä, joilla lapsen saa toimimaan nopeammin. Minkälaisia porkkanoita käytät?

Sinua saattaisi kiinnostaa myös nämä artikkelit:

50 asiaa, joita toistelen yksivuotiailleni tauotta

50 asiaa, joita toistelen itselleni tauotta

Aivan tavallinen päiväni murmelina teinin, kakkosluokkalaisen ja (t)uhmaikäisen perheessä

Karoliina

Täytän joka vuosi 25 ja olen äiti 2008 syntyneille kaksosille (tyttö ja poika, joilla on muuten eri syntymäpäivät) sekä 2015 syntyneelle Kuningas Ei:lle. Lasten lisäksi laumaani kuuluu kotimaista räppiä tehtaileva Aviomies sekä sekalainen seurue eläimiä. Asun perheeni ja laumani kanssa kiven heiton matkan päässä (jos sattuu olemaan TODELLA hyvä kivenheittäjä) Helsingistä maaseudulla 1800-luvun puolivälissä rakennetussa hirsitalossa. Tällä hetkellä elän keskellä urakriisiä enkä tiedä, milloin sitä vihdoin aikuistuisi tai täyttäisi edes 26. Niin elämästäni kuin jutuistanikin puuttuu usein Se punainen lanka, mutta koitan paikata sitä läjällä sarkasmia. Ainakaan aika ei käy tylsäksi, kun sohii sitä sun tätä joka ilmansuuntaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *