Rakkautta yli rajojen: Suomalais-Kolumbialaisen perheen arkea

Rakkautta yli rajojen: Suomalais-Kolumbialaisen perheen arkea

Teksti: Sara

 Arepoja, keittiöbanaaneja ja makaronilaatikkoa 

Siellä se taas paistaa niitä: ”Arepoja ja keittiöbanaaneja”. Isäni toteaa valmistellen samalla itselleen makkaravoileipää. Vanhempieni keittiö on täyttynyt eksoottisista herkuista, kun olemme käymässä lapsuudenkodissani. Tummatukkainen ja ruskeasilmäinen, 2-vuotias supersöpö poikani juoksee isäni jalkoihin ja huutaa ”vaari” ja sitten suoraan äitini syliin hihkaisten ”mummi.” Olemme kolumbialais-suomalainen perhe, tunteikas porukka. Emme säästele ääntämme ja rakastamme yli rajojen. Mieheni, joka tarttui vapaaehtoisesti hihaani Kolumbiasta ja uskalsi muuttaa kanssani toiselle puolelle maailmaa, on aarre, huolimatta tunteikkaista riidoistamme. Hän on ahkera mies, joka tanssii ja laulaa lapsensa kanssa, kokkaa ja siivoaa. En usko, että tämän enempää voi keneltäkään mieheltä odottaa. Arepat ovat herkullisia maissileipiä. Uunissa meillä valmistuvat keittiöbanaanit ja sunnuntaisin makaronilaatikko. ”Rico” joka tarkoittaa suomeksi ”hyvää, toteaa myös pieni poikamme, joka on juuri oppinut puhumaan muutaman sanan suomeksi ja espanjaksi. 

Anoppi nukkuu olohuoneessa yli kuukauden 

Monet valittavat siitä, että isovanhemmat asuvat kaukana. Meidän perheessä mieheni isä on menehtynyt ja äiti asuu maailman toisella puolen. Kun hän tulee käymään, hän on meillä pitkään. Toisin sanoen hän asuu luonamme. Rakas anoppimme on tulinen tapaus. Kolumbiassa asuessani hän ”potkaisi” minut talosta pihalle, koska ei kerta kaikkiaan hyväksynyt sitä, että deittailen hänen poikaansa. Kelataanpa hieman taaksepäin. 

10-vuotta sitten muutin Etelä-Amerikkaan, koska halusin oppia espanjaa ja tanssia salsaa palmujen alla. Hain kansainväliseen vaihtoon ja päädyin pieneen kaupunkiin Kolumbiaan, Ibagueen. Perheessä asui kaksi poikaa vanhempiensa kanssa. Ihastuin vanhimpaan poikaan, joka tuolloin tosin vasta oli 21-vuotias. Kun eräänä kirkkaana aamuna poikaystäväni tepasteli huoneesta ilman paitaa nousi siitä haloo. Hänen äitinsä toisteli poikansa nimeä vähintään 100 kertaa hyvin voimakkaasti. En olisi tuolloin voinut uskoa, että jonakin päivänä tuo sama nainen on anoppini. Tilanne tulehtui niin pahaksi, että jouduin lähtemään ulos talosta. Muistan, kun seisoin talon edessä matkalaukku kainalossa ja poikaystäväni itki, koska hän ei ollut varma, palaanko koskaan takaisin. Siitä alkoi rakkaustarinamme. 

Tänä päivänä suhteeni anoppiini on hyvä ja lämmin. Hän puuttuu kaikkeen täällä käydessään. Oli kyse sitten lapsen vaatetuksesta tai hampaiden pesusta. Samalla hän kertoo, että olen kuin hänen tyttärensä. Olen tottunut suhtautumaan asioihin ”viileästi”. Monikulttuurinen liitto vaatii erityistä joustavuutta mutta on sisällöltään rikasta. Viimeksi kun abuela, (espanjaksi mummi), oli käymässä, hän nukkui pienessä asunnossamme yli kuukauden olohuoneessa. Poikamme oli tuolloin 8 kuukautta vanha, elin vauvavuotta ja oli pimeää. On sanomattakin selvää, että tunnelma oli ajoittain hieman tukala. Olemme kertoneet hänelle, että nyt meillä on häntä varten vierashuone, kun ostimme talon Porvoosta. Koronan vuoksi emme voi nyt tavata kuin puhelimen välityksellä. Poikamme lähettää isoäidilleen Kolumbiaan aina paljon lentosuukkoja. Toivon, että näemme taas pian.

Matkamuistoja Saariselältä ja Karibian rannoilta 

Reissumme sisältävät aina jonkin verran dramatiikkaa. Saariselällä mieheni loukkasi nilkkansa hiihtomäessä eikä ole sen koommin vaivautunut laittamaan suksia jalkaan. Äitini ”katosi” metsään ja ehdin jo soittaa hätäpuhelun, kunnes onneksi näin, kun hän raahautui lumisena luoksemme rinteestä. Äidilläni ei tietenkään ollut mukana puhelinta ja voin todeta, että kun autoin loukkaantunutta miestäni mäessä ja mietin missä sokeritautinen äitini on, oli stressitaso melko korkealla. Reissussa olivat mukana myös mieheni äiti ja veli. Saavuttuamme mökkiin he alkoivat vaatia, että lähden lumituiskussa ajamaan kohti Ivalon sairaalaa. Puhelimessa hoitaja kehotti laittamaan jalan päälle lunta ja odottamaan edes aamuun. Yritin sitten epätoivoisesti selittää kolumbialaiselle perheelleni, että kyseessä ei ole hätätapaus. Lopulta he ymmärsivät asian, eikä minun tarvinnut lähteä ajamaan Ivaloon. Koska oli viimeinen ilta Lapissa, kävimme katsomassa lumilinnaa, jossa mieheni linkutti huonolla jalallaan varoen koko ajan, ettei liukastu. Lentokentällä äitini halusi viedä mukanaan lakkahilloa Etelään, kunnes turvatarkastuksessa hänen aikeensa estettiin. Äitini, temperamenttinen luonne kun on, ei ollut yhteistyökykyinen ja joutui jopa hetken keskustelemaan asiasta vartijan kanssa. Onneksi lopulta sain tilanteen rauhoitettua mutta lakkahillot jäivät Lappiin. Äitini vannoi, että ei enää tule Saariselälle ja Husky-ajelu jäi sillä kertaa väliin. 

Karibian rannoilla meininki on ollut astetta leppoisampaa. All inclusive-hotellissa, jossa kaikki juomat ja ruuat kuuluvat hintaan, isäni oppi sanomaan ”whisky sin hielo” espanjaksi eli viski ilman jäitä. Lämmin merituuli ja Karibian ranta ovat kesyttäneet kiireistenkin suomalaisten yrittäjien eli vanhempieni mielen. Kerran tosin eräs työntekijä erehtyi flirttailemaan kanssani, kun jäin illalla ihailemaan tähtiä. Kerroin tästä miehelleni ja hän tarttui heti toimeen, eli valitti asiasta hotellin henkilökunnalle. Minulle jutellut mies sai potkut, joten keskustelu kanssani oli varmasti hänen elämänsä huonoin päätös. Mietin usein olisiko ollut parempi olla vain hiljaa, koska kyse ei ollut kuitenkaan mistään ahdistelusta. 

En malta odottaa yhteisiä matkoja lapsemme kanssa, kun vihdoin pääsemme taas reissuun. Pieni poikamme on elämämme valo. Hän on ehdottomasti parasta, mitä meille on koskaan tapahtunut. Pikku latinohurmuri ilahduttaa meitä päivittäin hassuilla ilmeillään, tanssiliikkeillään ja uusilla lauseillaan. Eräs päivä hän totesi yhtäkkiä englanniksi autossa: ”Busy, Busy, Go, Go”.

Parasta on, kun pieni juoksee halaamaan ja antamaan suukon. Poikamme saa kuulla joka päivä suomeksi ”minä rakastan sinua” ja espanjaksi ”te amo.” Olen äärimmäisen onnellinen tästä täydestä, hullunkurisesta, tunteikkaasta elämästä, jota me Serrato-Rouvinen perhe elämme. 

Sara

Sara on valoisa esiintymis- ja äänivalmentaja, laulaja, näyttelijä ja kirjailija. Todellinen taitelijasielu siis. Perheeseen kuuluvat kolumbialainen mies ja pieni taaperopoika. Sara harrastaa runojen kirjoittamista järven rannalla, taidemaalausta, tanssia ja matkailua, sekä unelmointia. Monikulttuurisen perheen elämä on tunnerikasta ja sopivan hullua, espanjaksi “vida loca”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *