Lapsesta liima vaikeaan ystävystymiseen?
Teksti: Miss Marina
Vain toinen äiti voi täysin ymmärtää yhden äidin tuntemuksia. Äiti-ystävä ei tuomitse sitä, jos kolme päivää kaksin oman lapseni kanssa karanteenissa tuntuu minusta ultimaattisen kamalalta kokemukselta. Äiti-ystävä ymmärtää, miten epäoikeudenmukaiselta tuntuu taaperon isi-vaihe, vaikka monen kuukauden ajan ennen sitä olisin voinut vaikka irroittaa jalkani, jotta saisin siinä roikkuvan hirviön hetkeksi jättämään minut rauhaan. Vain toinen äiti osaa käyttää lausetta “se on vain vaihe” tarpeeksi vakuuttavasti, jotta taaperon jo viikon ajalta pois jääneiden päiväunien syövyttämä oma aika ei tunnu niin kipeältä muistolta.
Aikuisiällä ystävystyminen tuntuu kovin vaikealta, ja tiedän, etten ole yksin. Töissä ja harrastuksissa, siinä yhdessä, jonka olen itselleni kalenteroinut, tapaan kyllä monen kirjavaa porukkaa, mutta kaikilla on omat kiireensä ja perheensä niiden ulkopuolella. Lapsia, joita kuljettaa harrastuksiin tai ruokaa laitettavaksi koko seuraavalle viikolle. Ja jos näin ei ole, en keksi heidän kanssaan paljoakaan puhuttavaa. Lapsiperhe-elämä kulkee mukanani työpaikan kahvihuonesee ja juoksutreeneihin. Olisi outoa olla puhumatta siitä, ja muunlaisten puheenaiheiden hankintaan en jaksa tällä haavaa panostaa.
- Lue myös Lapsetkin verkostoituvat
- Lue myös Parisuhde ei ole ainoa tärkeä ihmissuhde – ystävyyssuhteet jalustalle!
- Lue myös Onko lapsettoman kanssa vieraantuminen väistämätöntä?
Lapsettomien tuttujen seurassa puolestaan saatan muuttua vältteleväksi, sillä arvelen, ettei heitä kiinnosta, tai sitten omasta mielestäni hienotunteisesti, mutta oikeastaan aika ylemmyydentuntoisesti, “säästelen heidän tunteitaan”. Saattaahan nimittäin olla, että he salaa tai julkisestikin haluaisivat itsekin lapsia, mutta elävät tällä hetkellä minun navastani katsoen kaukana perhe-elämästä. Olen itse hyvin kadehtivaa sorttia, siksi ajattelen muidenkin olevan, mutta en silti haluaisi itse tulla kadehdituksi! Sen verran epätyypillinen suomalainen olen, että sentään ajattelen eläväni jonkun mielestä ehkä kadehdittavaa elämää.
Vanhempainvapaa sen sijaan on elämäntilanne, joka yhdistää perinpohjaisella tavalla hyvinkin erilaisia ihmisiä, ja jutun juurikin kulkee lähes koko ajan kätevästi mukana kuin kiinni liimattuna! Kiireitä voi olla, mutta se tosiasia ei poistu, että vuorokauden 18 valveillaolotunnin ajan pitää keksiä tekemistä vauvan kanssa. Ja mikäpä parempi tapa aikaa kuluttaa, kuin kontata polvet rikki perhetupien liian kylmillä liiketilamaisilla kivilattioilla tai nauttia porukalla kahvia rääkyvät piltit kainaloissa. Perhetuvalta löysin 12 äidin porukan, joka Tuttipiirinä yhä kulkee, vaikka liimana toimineet ja nimen ryhmällemme antaneet muksut ovat aikaa sitten vaihtaneet tutit välipalapatukoihin ja jokeltelun alati täydentyvään kirosanavalikkoon.
Todellinen ystävyys koetellaan kuitenkin vasta vanhempainvapaiden jälkeen, kun brutaali päiväkodin kautta töihin ja päiväkodin kautta kotiin -arki lyö avarilla naamaan niin että poski laulaa! Ken’ välillä kysyy muuten vain, mitä minulle kuuluu, ken’ hädän hetkellä tarjoutuu kaitsemaan minunkin lastani, ken’ ruokkii minunkin perheeni, kun satumme päivällisaikaan leikkitreffeille, ken’ ottaa todesta, kun sanon tarvitsevani lomaa, ja pyytää minut kahville ja pullalle, ja kaikki sama tietysti toiseen suuntaan. Ken on siitä ihana tyyppi ja hyvä ystävä! Se on äitien välistä ystävyyttä arkisimmillaan ja ihanimmillaan.
Sinua saattaisi kiinnostaa myös seuraavat artikkelit:
Ei mun tartte mennä lääkäriin, kysyin jo Facebookista
Tulin vanhemmaksi – ja yksinäiseksi
