Kaikesta voi ja pitää kilpailla. Voitontahto on niin kova, että vahingossa saattaa jyrätä risut, männyn kävyt ja kaveritkin alleen. Johtaako tämä vääjäämättä perfektionismiin, tai pitääkö ylipäätään edes olla huolissaan?
Haaste on heitetty. Metsässä edetä saa vain juurakoita tai kiviä pitkin osumatta maahan. Haastaja johtaa joukkoja, äiti hyppelee kiltisti perässä. Ensimmäinen hutiosuma avaa pistetilin. Kilpailuhan tästäkin sitten kehkeytyi.
Meillä asuu 35 kiloinen pojan rötkäle, joka koostuu vähintään 75 prosenttisesti määrätietoisuudesta. Se tarkoittaa sitä, että jokin haaste on koko ajan käynnissä. Periksiantamattomalla päättäväisyydellä niistä pusketaan kerta toisensa jälkeen läpi. Sen jälkeen puidaan suoritusta kuin kisastudiossa. ”Äiti, mitä mieltä sä olet siitä, että mä saan tästä tehtävästä kaikki timantit?”
Rehti luonne ilmoittaa nytkin, täällä metsäpolulla, jokaisesta vahingollisesta maahan astumisesta, pisteitä laskien. Pientä mieltä hiertää, kun äiti ei ota ollenkaan niin montaa harha askelta kuin hän. Äiti yrittää muistuttaa hypelleensä juurakoilla parikymmentä vuotta pidempään. Toistaiseksi hänellä on myös poikaa pidemmät jalat, joilla saa isompia loikkia. Poika muistuttaa, että ei ole kauaa.
Kunnianhimoisena, voitontahtoisena sitä sortuu turhan usein vertaamaan onnistumistaan muihin. Täydellisyyden tavoittelu on myös valitettavan yleistä. Tappion karvaan maun hyväksyminen on vasta harjoittelun alla. Vaikka koepaperi ei enää lennä kimmastuksissa pulpetilta kahden virhepisteen takia, äidillä on tunne tämän painin kestävän vielä pitkään.
Kesken meneillään olevan loikkimishaasteen on hyvä hetki pohtia toista käynnissä olevaa suurempaa haastetta. Kesäloman lähestyessä pojalle on yhtäkkiä iskenyt into kerätä kaikki mahdolliset timantit ViLLE- sivuston harjoitustehtävistä. Äidinkielen tehtävät on juuri saatu täydellisesti suoritetuiksi, seuraavaksi siirrytään englannin tehtäviin.
Tärkeintä tässäkin haasteessa on kerätä enemmän pisteitä kuin muilla luokkalaisilla, eli olla ykkössijalla. Äiti pohtii, kuuluuko kaikkien poikien varusteluun noin jumalaton kilpailuhenkisyys, vai mahtaisiko tämä yksilö olla poikkeustapaus. Toisinaan on vaikea ymmärtää pienen pojan elämää, itse kun on kasvanut tyttöjen ympäröimänä.
Niin ihailtavaa kuin tuollainen periksiantamaton määrätietoisuus onkin, kyllä äitiä vähän huolettaakin. Voimakas luonne ajautuu kaveriporukassa nopeasti johtoasemaan ja saa pomottajan leiman. Joskus se saattaa näyttäytyä muiden tahtojen yli jyräämisenä. Eihän tarkoituksena tietenkään ole olla ikävä kaveri, sitä on vain niin tempautunut juoksemaan täysillä kohti omia määränpäitä.
Kotimatkalla autossa poika analysoi vielä metsässä keksimäänsä haastetta. Kivaa oli, mutta äidin voitto kaihertaa vähän. Ei hän sitä suoraan sano, mutta pui vieläkin ääneen äidin pidempiä koipia. Vielä on nautittava näistä vähäisistä voitoista, sillä äidillä on enää alle 15 sentin etumatka pituudessa.
Oman ikäisten kavereiden löytäminen on ollut haasteellista. Eikä perinteinen leikki ole koskaan tuntunut luontevalta. Äiti joutuu toisinaan toppuuttelemaan pojan johtavaa luonnetta, muistuttaa kuuntelemaan myös kaverin juttuja. Onneksi tappion sietokyky on jo sentään vähän parantunut. Muutama vuosi sitten poika alkoi huijata lautapeleissä huomatessaan jäävänsä pian häviölle. Kiinni jäädessään hän puolusteli tekojaan suurmiesten lausahduksilla:
” Hei, Teemu Selänne on sanonut, että jos ei huijaa ei halua oikeasti voittaa. Ja sitä paitsi Cheekin laulaa: Oma maailma, omat säännöt”.
No mitäpä äiti siihen sitten, kun isot pojat on tienneet kertoa paremmin.
Yritetäänkö teillä huijata peleissä? Kehkeytyykö joka asiasta kilpailu?
Ei vielä kommentteja