Haluan syödä yksin

Haluan syödä yksin
Kuva: Thought Catalog

Teksti: Jenna

Kaikkihan sen tietävät, että ruokailu on tärkeä osa perheen sosiaalista kanssakäymistä, rauhoittumista ja yhdessä vietettyä aikaa. Yhteinen ateria vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja on tärkeä osa arkea. Ruokapöydän ääressä perheenjäsenet kohtaavat toisensa jakaen päivän kuulumiset. Se on hetki, jota kannattaa vaalia mahdollisimman usein.

Olen itsekin sitä mieltä, että koko perheen olisi hyvä mahdollisuuksien mukaan kokoontua aterian ajaksi saman pöydän ääreen. Tästä syystä katan kerta toisensa jälkeen pöydän yhteistä ruokailuhetkeä varten. Ateriat alkavat yleensä lapsen puheenvuorolla. Hän ei ole nälkäinen, hän ei aio pestä käsiään, tulla pöytään eikä ainakaan syödä. Muutaman kerran pyydän kauniisti, hetken päästä hieman vähemmän kauniisti. Tämä tepsii melko usein, mutta sillä seurauksella, että mukavaksi koko perheen yhteiseksi ajaksi tarkoitettu hetki alkaa pahalla mielellä, kiukulla ja turhautumisella.

Pöydän ääressä keskustelu jatkuu usein samalla teemalla.  Lapsi ei halua syödä. Ruoka on pahaa, perunat saati kala eivät ole hänen juttunsa. Hän ei tykkää kurpitsasta, hän ei välitä tomaatista, hän ei syö porkkanaa. Tällä aiheella mennään yleensä siihen asti kunnes lapsi hoksaa ruoassa olevan sipulin ja aloittaa tyypilliseen tapaansa sihtaamaan palasia jokaisesta haarukallisesta. Ei auta vaikka se olisi pilkottu, murskattu, jauhettu tai nesteytetty. Yksikään pala ei mene hänen sihdistään läpi eikä yksikään ateria kulu niin, etteikö lapsi kaivelisi poskihampaidensa takaa hiukkasen kokoisia sipulin palasia.

Lapsi sihtaa sipuleita, hyvä. Nyt on aikuisten hetki vaihtaa päivän kuulumiset. Samanaikaisesti toinen siivoaa kaatunutta maitolasillista, kuorii perunoita, hakee kaapista ketsuppia, suolaa, pippuria, lohtua ja toivoa. Kuulumiset vaihdetaan, mutta kumpikaan ei varsinaisesti sisäistä, mitä toiselle kuuluu. Sitten lapselle tulee pissahätä tai kakkahätä. Jälkimmäisen kohdalla oman aterian äärelle onkin mukava palailla ja jatkaa rentoa pöytäkeskustelua siitä mihin se oli pyyhkimisiä ennen jäänyt. Vessareissun jälkeen lapsi aloittaa perinteiseen tapaansa kyselemään mahdollisuudestaan jättää ruoat syömättä. Tämän jälkeen alkavat kyselyt  lautasen kaapimisesta ja siihen liittyvästä avun saannista. Viimeisenä hän kertoo tarpeestaan saada lisää leipää, vaikka kala ja peruna odottavat yhä koskemattomina lautasella. Tähän kaikkeen on kulunut valtavasti aikaa. Lapsen annos on lojunut huoneenlämmössä ikuisuuden. Kiikutan sen saman saakelin kalan ja perunan mikroon jo toista kertaa pohtien mahdollista ruokamyrkytyksen riskiä. Tiedostan mikrobiologiset vaarat, mutta otan riskin taas kerran ja vien uudelleenlämmitetyn näivettyneen perunan, kuivan kalan ja rytistyneen ketsuppiläjän takaisin lapsen nenän eteen.

Oman aterian päätteeksi pitäisi kai jäädä lapsen seuraksi pöytään. Pitäisi katsella miten hän imeskelee perunan palasia, nuolee voit leipänsä päältä ja dippaa sormiaan ketsuppiin. Pitäisi kai kieltää sormien dippailu ja olla antamatta leipää ennen kuin muu ruoka on syöty. Pitäisi kai veistellä kasvikset houkuttelevaan muotoon tai asetella ne hymynaamaksi lautaselle.  Pitäisi ottaa ruokamyrkytyksen riski tosissaan. Pitäisi ostaa neutronin puolittaja ja kokeilla sitä sipuliin.  Pitäisi kai nauttia enemmän näistä yhteisistä, hienoista aterioista ja yrittää muistaa kuinka tärkeitä ja upeita hetkiä nämä ovat koko perheelle.

Jenna

Olen viimeisen kahden vuoden aikana kolmessa eri maassa asunut ulkosuomalainen, joka yrittää parhaansa mukaan selviytyä kielimuurin ja kulttuurishokin täyteisestä arjestaan. Olen myös äiti, vaimo sekä viimetingan ihminen, jolta puuttuu suuntavaisto sekä tilannetaju. Olen hauska, mutta vain omalla äidinkielelläni. Englantia käyttäessä olen simppelimpi hahmo, joka nauraa väärissä kohdissa ja unohtaa liian usein käyttää sanaa pliis. Rakastan kasvisruokaa, liikuntaa sekä Espanjan lempeän aurinkoisia päiviä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *